Kun kauhupelissä sinua kohti raahautuu zombi, luodit ovat lopussa ja kaikki tämä näytetään oudosta kuvakulmasta jostain lattialistan takaa, syynä on
Alone in the Dark. Vuonna 1992 julkaistu selviytymiskauhun kantaisä esitteli monet esimerkiksi
Resident Evilien myöhemmin omimat pelimekaniikat, jotka voivat hyvin vielä tänäkin päivänä. Mutta miten kävi pelin sankarin, eli kirottua Derceton kartanoa tutkineen Edward Carnbyn? Ei hirveän hyvin.
Carnbyn ympärillä näyttäisi nimittäin pyörivän jonkinlainen kirous, joka kuljettaa miestä kauhusta toiseen. Ensin tulivat gangsteri-, merirosvo- ja cowboy-zombiet
Alone in the Dark 2:ssa ja
3:ssa, mutta sitten mies katosi viettämään hiljaiseloa. Vuoden 2001
Alone in the Dark: New Nightmaressa väitettiin jopa, että pelin Carnby onkin aivan eri mies. Se on helppo uskoa, niin tylsä kokemus peli oli. Sitten kirous iski pimeyden ruhtinaan eli elokuvaohjaaja
Uwe Bollin kuoleman kosketuksen muodossa.
Christian Slaterin ura näyttelijänä lähti lopulliseen alamäkeen sen jälkeen, kun hän otti vastaan Carnbyn rooliin
Alone in the Dark -leffassa.
Ei siis ihme, ettei uuden
Alone-pelin tehnyt Eden Games tunnu tietävän, mitä Carnbylla pitäisi tehdä. Pelin monta tuskaista kehitysvuotta näkyvät siinä, että kannen Carnby ei enää muistuta lainkaan itse pelissä seikkailevaa ukkoa. Sama pätee varsinaiseen pelaamiseen: uudessa
Alone in the Darkissa on valtavasti ideoita, jotka ovat varmasti olleet hienoja jossain vaiheessa, mutta lopputulos ei ole sitä, mitä toivottiin.
Tuli, kulje kanssani
 |
| Missä on Gordon Freeman, kun häntä tarvitaan? |
Pelin nimenä
Alone in the Dark tuntuisi viittaavan edellisosien tapaan kauhuun, jota koetaan yksin syrjäseuduilla. Siksi yllättääkin, että peli sijoittuu New Yorkiin, jonka demonit pistävät remonttiin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Useissa kentissä mukana on myös aisapari Sarah – taidekauppias, jota demonit tykkäävät kidnappailla. Mitä vähemmän tämän kaksikon ”nokkelasta ”sanailusta todetaan, sen parempi.
Selviytymiskauhun aloittanut pelisarja on tietenkin edelleen selviytymiskauhua, mutta aika erikoista sellaista. Pelissä on pari pistoolia, mutta perusluodeilla eivät pysähdy kuin vähäisimmät kauhut. Carnby voi myös napata kouriinsa kaikkea irtaimistoa huonekaluista rautaputkiin ja jopa miekkoihin, mutta mikään Dante tai Kratos hän ei ole. Sivu- ja yläiskut lähtevät kömpelösti, vaikkakin voimalla. Pelin ainoa oikeasti tehokas ase on tuli, joka on samalla hyvä keino esitellä pelimoottorin hienoa palamisfysiikkaa. Puiset esineet roihahtavat tuleen ja muuttuvat kyteviksi hiiliksi, ja liekit jopa näyttävät hyvältä.
Tulen luova käyttö onkin pelin kantava voima. Carnby on lukenut ahkerasti Anarkistin keittokirjaa, ja veteraanisankari kasaa ja heittelee jatkuvasti Molotovin cocktaileja, joita voi jopa räjäyttää ilmassa tarkalla laukauksella. Sytytysnesteitä ja viinaksia voi myös lorotella ympäri lattioita, minkä jälkeen on hauska antaa lämmin vastaanotto kohti hyppiville demoneille. Kun kentän nurkasta löytyy nestekaasupullo, ilo pääsee todella irti, sillä kotitekoinen liekinheitin on aivan ylivertainen ase saatanan kätyreitä vastaan. Tämä osa pelistä toimii, vaikka on ärsyttävää, että monet todellisuudessa syttyvät materiaalit eivät leimahdakaan liekkeihin. Se ei häiritsisi toisessa pelissä, mutta
Alone in the Darkin hieno liekkijärjestelmä olisi antanut odottaa parempaa.
Vähemmän onnistunut idea on Carnbyn tavarajärjestelmä. Polttomurhavälineet, taskulamppu, ammukset ja muut tykötarpeet ahdetaan Carnbyn takin sisälle, ja niitä kaivellaan ensimmäisen persoonan povitaskuhapuiluna. Takki lisää kyllä uppoutumista pelin tunnelmaan, mutta se tekee pelaamisesta monin tavoin tuskaista. Tavaraa ei mahdu realismin nimissä mukaan juuri lainkaan, ja tavaroiden yhdistely ja selailu on kömpelöä. Mikä parasta, peli ei mene tauolle tämän aikana, joten viholliset ehtivät jyystää Carnbyn raasteeksi sillä aikaa, kun tämä hapuilee taskusta tenttupulloja tai taskulampun lisäpattereita.
Ralli ei ole rattoni
 |
| Carnbylla on lähes aina mukanaan sytytysnestettä ja alkoholia. Niillä on kätevä toteuttaa piilevää pyromaniaa. |
Pelin viholliset ovat nekin outo joukko parempia ja huonompia ideoita.
Half-Lifen headcrabien imitaatiot olisi voinut jättää pois, mutta kovemman luokan demonizombit ovat aika kovia vastuksia. Ympäristöä ja kaikkea irtaimistoa on pakko käyttää, jos pelkästään tulella lopullisesti talttuvat hirvitykset haluaa päiviltä. Pomoviholliset ovat aika näyttäviä, vaikkakaan eivät kovin omaperäisiä. Oudoin vihollinen on kuitenkin ”rako”, joka kyntää pitkin seiniä, lattioita ja kattoja, ja imaisee Carnbyn mielelllään mukaansa. Se ja pelin parhaat taistelut zombeja vastaan tuovat hetkittäin mieleen
Evil Dead -elokuvat. Carnbykin sen tietää: Hail to the King, Baby!
Huonoimmin onnistuu pelin autoilu. Carnby kaahaa pitkin tuhoutuvaa kaupunkia useampaankin otteeseen, ja silloin pelaaja kokee todellisen kauhun ja tuskan. Raskaasti skriptatuissa kentissä tapahtuu yhtä ja toista, ja autolla voi tehdä jopa hienoja hidastettuja stuntteja. Ne eivät tosin ole niin hienoja, että niitä jaksaisi katsella kerta toisensa jälkeen, mutta autoillessa Game Over -ruutu ja kentän alkuun palaaminen tulevat nopeasti tutuiksi. Automobiilien ohjattavuus on nimittäin aivan hirvittävä, ja pahimmillaan pienikin moka palauttaa Carnbyn kentän alkuun – yhä uudestaan ja uudestaan.
Pelintekijöillä on muutenkin outo fetissi äkkikuolemia kohtaan. Pelin pöljin keksintö on pörisevä musta lima, joka peittää lattioita pimeissä huoneissa. Se tappaa Carnbyn kertakosketuksella, mutta taskulampun valo häätää möhnän karkuun. Jostain syystä limanuljaskat unohtavat kuitenkin välillä valokammonsa, joten näiden kohtien ohittaminen saa herkemmän pelaajan itkun partaalle.
Tapahtui viime viikolla
 |
| Tämä taksikenttä panee Carnbyn toivomaan, että hän voisi kumota edelliskuvan pullot kurkkuunsa. |
Ennen julkaisua
Alone in the Darkin mainoshypessä puhuttiin paljon sen episodimaisuudesta. Se tarkoittaa sitä, että peli on jaettu muutaman kentän muodostamiin kappaleisiin, joita voi pelata ihan missä järjestyksessä haluaa. Aina alussa kuullaan tv-sarjan tyyliin nähtävä tiivistys siitä, mitä tapahtui edellisessä jaksossa. Se on hauska keksintö, mutta käytännössä pelaaja käyttää sitä vain paetakseen hetkeksi pelin huonoimpia kenttiä, kuten autoilua. Lopulta ankeuteen on pakko palata, sillä viimeiset kentät aukeavat vain pelaamalla läpi tarpeeksi alkupään episodeja.
Outoa on se, että vaikka peli on eurooppalaista tuotantoa, sen englanninkielisiin puheisiin ei saa tekstityksiä. Hahmojen jupinat ovat kyllä selvästi kuultavia, mutta tämänkaltaisessa seikkailussa tekstitys on ominaisuus, jota ei pitäisi unohtaa.
Tästä kaikesta huolimatta ei pidä luulla, että
Alone in the Dark olisi täysin epäonnistunut tekele. Vikoja on lueteltava, sillä olisi vastuutonta jättää pelin mahdollinen ostaja epätietoiseksi Alone in the Darkin todellisesta luonteesta. Pelissä on kuitenkin myös hyvää, ja siitä tekisi mieli pitää kaikista ongelmista huolimatta. Sen verran innolla pelin tekijät ovat tehneet uudenlaisia ja rohkeita ratkaisuja.
 |
| Zombien ruumiita ja naamoja koristavat kurtut ovat samalla niiden heikkoja kohtia. |
Pelin fysiikkamoottori toimii autoilua lukuun ottamatta hyvin, ja siihen perustuvat pulmat ovat parhaimmillaan erinomaisia. Niihin voi soveltaa luontevasti samanlaista logiikkaa, jonka avulla eteenpäin selviäisi myös tosimaailmassa. Peli toimii erityisesti sen puolivälissä. Alku on hapuileva, ja lopussa pelaaja tiputetaan hiekkalaatikkopelien menestyksen innoittamaan vapaamuotoisempaan kenttään, joka on sanalla sanoen puuduttava. Keskivaiheilla ruudulle vieritetään kuitenkin hyvin etenevää ja jopa tunnelmallista selviytymiskauhua. Eräässä kohdassa ratkotaan pulmia trukilla, joka tuo elävästi mieleen Dreamcastin mainion
Shenmuen. Toisaalla hypitään yli kuilujen ihan siedettävässä tasohyppelyssä.
Teknisestikään peli ei ole aivan kehno. Grafiikka on pelattavuuden tavoin vaihtelevaa, ja se on paikoin erinomaista ja paikoin heikompaa. Musiikki intoutuu parhaimmillaan tunnelmalliseen kuorolauluun, ja paholaislonkeroiden pörinät hurisuttavat subwooferia oikein kunnolla.
Alone in the Darkista jää kokonaisuutena vaikutelma, että sitä tehnyt Eden Games ei ole lopulta aivan tiennyt, mitä kaikkea he haluava peliinsä mahduttaa. Lopulta tuote on pitänyt kuitenkin saada kauppoihin, ja onnistuneemmat osiot on siksi ripoteltu keskinkertaisuuksien ja mokien väliin. Tähän kauhukokemukseen kannattaa uskaltautua vain, jos todella haluaa nähdä vilauksen siitä, mikä olisi voinut olla huippupeli puolen vuoden lisähiomisella.
Janne Pyykkönen... piti 16 vuotta vanhan Alone in the Darkin H. P. Lovecraft ‑pelottelusta huomattavasti nykymeininkiä enemmän.
