Perinteiset seikkailupelit ovat tehneet hidasta kuolemaa jo vuosikymmenen ajan. Tasaisin väliajoin markkinoille tulee kuitenkin
Myst-henkisiä pelejä, joita myydään se oma kiitettävä määränsä, mutta bestsellereiksi niistä ei koskaan ole ollut.
Aura 2: The Sacred Rings on jatkoa edelliselle
Aura-pelille, vuonna 2004 ilmestyneelle
Fate of the Agesille. Se meni itseltäni täysin ohi, mutta
Aura 2 antaa ymmärtää, että tuskin menetin mitään maita mullistavaa.
Mistä tässä on kyse?
 |
| Maisemat pelissä eivät ole mitään maalauksia, mutta ajavat asiansa. |
Joidenkin jatko-osien helmasyntinä on edellisen osan tapahtumien liian nopea kertaaminen, eikä
Aura 2 ei ole poikkeus. Parin minuutin laiskan selostuksen jälkeen pelihahmo heitetään hämyn sekoilijan pihamaalle. Siinä se. Sarjaan tutustumattomille kerrottakoon, että päähenkilönä toimii Umang-niminen mies, joka auttaa "Keepereiksi" ristittyä klaania taistelemaan pahiksia vastaan. Mukaan mahtuu tietenkin juonenkäänteitä ja erinäisiä madonreikiä, joista pääsee eri ulottuvuuksiin. Scifisteille peruskauraa, siis.
Pelin juoni on lähtökohtaisesti kohtuullisen kiinnostava (joskin kliseinen), mutta se ei ota tuulta alleen. Pelatessa on usein tunne, että sitä vain siirtyy ongelmasta toiseen, eikä seikkailuille tärkeää omakohtaisen kokemisen tunnetta tule missään vaiheessa.
Käyttöliittymä tutuksi
 |
| Hahmojen animaatio on amatöörimäistä. Kun tällainen rumilus on oikeastaan ensimmäinen asia, mikä pelissä vastaan tulee, ei se herätä liiemmin innostusta. |
Oikeastaan kaikki seikkailupelit toimivat samalla tavoin, eikä
Aura 2 tee poikkeusta. Pelaaja ohjastaa hahmoaan erinäisissä maisemissa ja syynää katsellaan ympäristöä. Välillä maasta, seinästä tai vaikkapa kaapista löytyy jotain, mikä pitää ottaa talteen. Sitten kohdataan ongelma, joka pitää ratkaista: yhdistää tuo tuohon, muistaa mitä se hahmo sanoi tuolla ja tehdä niin, sitten kaivaa esille muistiinpanot ja kirjoittaa ruudulle koodi.
Liikkuminen tapahtuu sekin perinteiseen tyyliin. Peliä katsotaan pelihahmon silmin, ja eteenpäin tai sivulle voi liikkua, kun hiiren kursori muuttuu nuoleksi siihen suuntaan, johon liikkuminen on mahdollista. Kun ruudulla näkyy jotain mielenkiintoista tai juonenkululle tärkeää, kursori välähtää kirkkaaksi.
Aura 2:n ongelmat ovat haastavia sillä perinteisellä tavalla. Heikkohermoisille lienee varoituksen sana paikallaan: välillä pelin pulmat ovat todella vaativia. Toisaalta tämä sopii seikkailukonkareille paremmin kuin hyvin. Itse turhauduin muutamaan otteeseen totaalisesti. Kun kehnosti valaistussa huoneessa yrittää haravoida ruutua pikseli pikseliltä löytääkseen nurkkaan piilotetun namiskan, niin kärsimättömämpi poistuu suutuspäissään baariin.
Ei kovin kaunis
 |
| No niin, tähän pitäisi löytää sitten avain jostain, jotta lipaston saa avattua. Tuttua ja ah niin turvallista pulmanratkontaa. |
Maisemat pelissä ajavat asiansa, vaikkeivät mitään vallankumouksellisen kauniita olekaan. Mihinkään
Myst-henkiseen loistoon ei päästä (ah,
Myst V:n jylhät maisemat!) missään vaiheessa. Välianimaatiot, joissa juonta kuljetetaan eteenpäin, ovatkin sitten surkeita. Välillä kuvanlaatu on sitä tasoa, että voisi kuvitella niitä kuvatun surkealla kamerakännykällä.
Seikkailupeleissä musiikki on aina tärkeässä asemassa.
Aura 2:ssa se on mukavan orkestraalista, ja sävellyksissä on ideaa ja tunnelmaa. Valitettavasti sitä annostellaan täysin väärin: hiljainen pianomusiikki vaihtuu jännitystä ilmentäväksi, mahtipontiseksi orkesterituuttaukseksi ilman mitään syytä. Musiikkia ei ole sidottu mihinkään tapahtumaan, vaan sen tyylilaji ja voimakkuus muuttuvat täysin sattumanvaraisesti, pelaajan liikkeistä riippumatta. Tämä syö tunnelmaa pahasti.
Ääninäyttely on välillä järisyttävän huonoa, kuten aivan liian usein seikkailupeleissä on tapana. Yläasteen näytelmäkerhossakin kuullaan parempaa eläytymistä.
Kovin keskitasoista
Aura 2: The Sacred Rings on seikkailupelifanien tekemä peli seikkailupelifaneille. Tämä tarkoittaa automaattisesti, ettei muiden kannata sitä edes kokeilla. Sen taustatarina on kohtuullisen kiinnostava, mutta juonenkuljetus tökkii. Seikkailupelidiggareidenkin kannattaa harkita ostopäätöstä kahdesti, sillä esimerkiksi
Myst-sarjan pelit ovat niin paljon parempia.
Sacred Ringsiä voi suositella vain niille, joille genre on tärkeämpi kuin pelin varsinainen taso. Heitäkin kyllä löytyy.
Jarkko Fräntilä...vaipui peliä pelatessaan joskus liki masennukseen yrittäessään ratkoa sen tehtäviä.
