Tänä päivänä kotimaisen huippupelin menestyminen maailmalla ei ole enää mikään kovin järisyttävä uutinen. Bugbear raivasi aikoinaan tietään pelimaailman huippujen joukkoon maanmainiolla Rally Trophyllään, joka keskittyi vanhoihin kunnon tosimiesten ralliautoihin. Muutama vuosi sen jälkeen markkinoille putkahti romurallirälläys FlatOut. Osa pelaajista ehkä hieman pettyi, kun peli ei ollutkaan kovin läheistä sukua realismiin pyrkivälle Trophylle, vaan kyseessä oli puhdas arcaderallittelu. Peli sai kuitenkin medialta varsin mukavaa palautetta niin meillä kuin maailmallakin. Vaan harvemmin heruu ruusuja ilman risuja. Ensimmäistä Flättäriä moitittiin sisällöltään perin laihanlaiseksi, vaikka törmäily toki hetken jaksoi huvittaakin. Nyt pari vuotta myöhemmin Bugbear palaa bisnekseen FlatOut2 kainalossaan. Otetaanpa selvää, onko entinen laiheliini saanut riittävästi lihaa luidensa ympärille.
OhutUlos
 |
| Kohta pöpelikkö pöhisee, otaksun. |
FlatOut2 vaikuttaa alusta lähtien tunnelmaltaan hyvinkin tutulta. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy ehkä astetta jenkkimäisempään suuntaan muuttuneesta musiikivalikoimasta. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, se riippuu yksinomaan pelaajan mausta. Henkilökohtaisesti tapaan saada näppylöitä sellaisesta skeittipunkista, mitä suurin osa biiseistä edustaa. Rähinämeininki sopii kuitenkin periaatteessa kuvioihin ihan sujuvasti, ja valikoimasta löytyy onneksi muutama biisi meikäläistä miellyttävää heviäkin.
Varsinaiseen asiaan, eli kurabaanalle päästyään voi heikkonäköisempikin todeta pelin grafiikan päivittyneen melko ronskisti. PC-versio on luonnollisesti koko joukon komein ilmestys, mutta täytyypä nostaa hattua PS2-version koreudellekin. Myös Xboxista puukotellaan vihoviimeisetkin tehonrippeet irti ja jälki on sen mukaista. Kummasti sitä konsoli-wanhuksestakin vain irti revitään, kun oikein osataan. Auton ohjastaminen vaikuttaa noin perstuntumalta astetta ykkösosaa raskaammalta. Vilpittömästi voin suositella peliä pelattavaksi ratilla, jos vain mahdollista. Itse veivasin peliä aluksi Driving Force Prolla, ja saavutinkin varsin mukavasti glooriaa. Testimielessä yritin pistellä kumijalalla koreasti myös PS2:n Dualshockilla, mutta syystä tai toisesta ajomalli tuntui sillä huomattavasti raskaammalta ja ennen kaikkea vaikeammalta - sijoituksia ei herunut lainkaan yhtä näpsäkästi.
Räsynukkena luokses pompin (taas)
 |
| Metalliromulta ei vain voi välttyä. |
Myös pelin fysiikkamoottoria on viilailtu entisestään. Tätä pyritään alleviivaamaan pitkin rataa ripotellun hajoavan roinan moninkertaisella määrällä edellisosaan nähden. Viitisentuhatta tuhottavaa objektia per rata pitäisi riittää kovemman luokan tuhofriikillekin. Taitava kuski onnistuu tietenkin siirtämään mahdollisimman runsaasti hidastesälää takaa-ajajiensa riesaksi. Huonompi kuski tapaa jysäyttää liian kovaa vaikkapa tien viereen parkkeerattua kuormuria päin, aiheuttaen kuskillensa tuskallisen näköisen ilmalennon. Kuskiparka ei tällä kertaa lentele aivan yhtä hervottoman herkästi kuin ykkösosassa, mikä vaikuttaisikin selvästi luontevammalta ratkaisulta. Edellisosassa kun ei kovin isoon puunjuureen tarvinnut törmätä, kun ohjastaja jo lensi räsynukkena päistikkaa pöpelikköön. Autojen vahinkomallinnusta on niin ikään paranneltu. Pelti rypistyy entistäkin hienommin ja useammalla tavalla. Valitettavasti edelleenkään isommatkaan rutut eivät vaikuta auton ajo-ominaisuuksiin, paitsi tietysti siinä vaiheessa kun mehu loppuu lopullisesti.
Kullakin tekoälykuskilla on tällä kertaa oma persoonallisuutensa ja sitä myötä myös omanlainen ajotapansa. Järeämpien autojen omistajat pyrkivät yleensä tekemään pelaajalle jäynää kiilaamalla, kun taas pienempien kotteroiden omistajat ymmärtävät, ettei heidän kannata kaivaa sen enempää verta nenästään kuin on pakko. Myös pelin autokauppa on tuplannut valikoimansa. Yli kolmenkymmenen ajopelin joukosta löytyy niin kaatopaikkavalmiita ruosterasseja kuin isompia pick-upeja ja jokapojan unelmasporttejakin. Ja kaikki ne hajoavat osaavissa käsissä yhtä lailla tyydyttävästi tuusannuuskaksi. Pelaaja voi nyt myös omistaa useamman auton, mikä on suorastaan maininnan arvoinen asia. Ykkösosassa meinasikin käydä riepomaan, kun ensin piti syytää auton tuunaamiseen rahaa niin että tolkku pois, ja sitten siitä onkin sitten luovuttava, jos mielii pelissä edetä.
Rohkea varmasti paikan saa
 |
| Pienet rypyt eivät juuri menoa hidasta. |
FlatOut 2 sisältää tietenkin myös ihan kreisiä meininkiä minipelien muodossa. Vanhojen tuttujen räsynukenkiusauslajien joukossa on myös koko liuta uusia, enemmän ja vähemmän riemastuttavia tapauksia. Silmäniskuna kaikille Uusiksen faneille mukana on nyt myös ragdoll-curling. Parhaan minipelin paikan säilyttää silti edelleen vanha kunnon korkeushyppy, joka toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan ehdottomasti vahvimmin. Suurin osa minipeleistä on kuitenkin varsin lyhytikäistä hupia, ja ne toimivat ehkä parhaiten vaikkapa etkobileiden tunnelmannostajana.
Pelin ratavalikoima on myös pykälän verran monipuolisempi. Tällä kertaa irtaimistoa tuhotaan muun muassa kaupunkilähiössä, vuoristossa, metsä- ja aavikkoradoilla. Radoille on piilotettu myös oikoreittejä, joiden käyttöön sisältyy tosin useimmiten pienimuotoinen ryssimisen riski. Lyhempi reitti on yleensä siis vaarallisempi. Myös tekoälykuskit osaavat oikoa, mutta onneksi sentään myös mokailla. Radat ovat pääosin varsin mielenkiintoisia ja niitä jaksaa todella vääntää kerta toisensa jälkeen. Sen paremmin kisoissa toki pärjääkin, mitä paremmin kurvinsa tuntee.
Kyllä kelpaa olla suomalainen
 |
| Kuvakulma tämäkin. |
Mikäli mietintää aiheuttaa se, minkä version pelistä ostaisi, voisin tuoda esiin muutamia seikkoja. Peruslähtökohtana niin PC- kuin konsoliversiotkin ovat sisällöltään pääosin samaa kamaa, joten sinänsä huonoa ostosta ei varsinaisesti voi tehdä. Pykälän verran hitaampi ruudunpäivitys ja kehnommasta hardiksesta johtuva karumpi ulkonäkö ovat ehkä pleikkariversion suurimmat kompastuskivet. Myös valikosta toiseen siirtyminen kestää hitusen kauemmin pleikkarilla kuin PC:llä tai Xboxilla. Xboxin pädillä ohjaaminen sujui jostakin syystä omassa käsittelyssäni hieman Dualshock 2:sta paremmin, joten sikälikin valintani konsolikäännöksissä kallistuu hitusen enemmän Microsoftin konsolivanhuksen puolelle. Mikäli käytössä on toisaalta rattiohjain kummalla tahansa konsolilla, ei pelillinen ero ole lopulta niinkään suuri. Mikäli sopivan tuhti PC-kone taloudesta löytyy, tarjoaa se luonnollisesti huomattavasti enemmän silmäkarkkia.
Bugbear on lukenut tarkkaan ykkösosasta kirjoitetut kitinät ja ottanut todella opikseen. Vaikka FlatOut 2 ei edelleenkään ole mitenkään erityisen pitkäikäistä viihdettä, on siinä kuitenkin kosolti enemmän sisältöä ja pelattavaa kuin luirussa ykkösessä konsanaan. Toki varsin suurta osaa pelaajakunnasta miellyttää pelin varsin korea ulkoasukin, puhumattakaan entistä nimekkäämmästä artistikaartista pelin musiikkipuolella. Auton ohjattavuus on jo ehtinyt jakaa mielipiteitä rajusti kahtia. Toisten mielestä tuntuma on liian arcademainen ollakseen simulaattori, mutta liian simulaattorimainen ollakseen kuitenkaan arcadeautoilu. Ryppyotsaista meininki ei kuitenkaan mielestäni ole missään vaiheessa. Realismin kanssa ei ajomallilla juurikaan ole tekemistä, joten simulaattoreiden ylimmät ystävät tulevat varmasti pettymään tämän pelin suhteen. Mutta jos esimerkiksi Burnout -sarja on hakattu läpi jo riittävän monta kertaa, iskee FlatOut 2 todennäköisesti samaiseen suoneen. Vaikka FlatOut 2 ei edustakaan varsinaista klassikkoainesta, on se kuitenkin toteutettu jokaiselta osa-alueeltaan niin tyylikkäästi, että se ei varmastikaan tule myöskään vajoamaan keskinkertaisten pelien suohon. Ja muistakaahan sitten, lapsukaiset, että näitä kotimaisia(kaan) pelejä ei sitten wareteta! Ostamalla tuet kotimaisen peliteollisuuden marssia maailmalle entistäkin uljaampana.
Jarkko Rotstén
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jarkko Rotstén
