Ellei joku osannut sitä odottaa, paljastettakoon, että aloitan tämänkin arvostelun ruikuttamalla. Mainosmiehet ja muutamat kanssa-arvostelijani kutsuvat Suikoden Tacticsia strategiaroolipeliksi, mikä kuulostaa harvinaisen hilpeältä, jos pitää yhtä paljon strategiapeleistä kuin roolipeleistäkin. Totta kai "roolipelaamisen" syvyyden arvaa jo siitä, että tekijä on Konami tai joku muu samasta ilmansuunnasta: luvassa on tekstilaatikoilla kerrottu höpöjuoni ja tappelua. Huippuputkimaiset, minkään näköistä roolipelaamisen tapaistakaan sisältämättömät japsiropet ovat Suikoden Tacticissa jalostuneet kuvakirjaksi, jossa vierailtavat paikat ovat rumia kuvia ja valikkoja, ja mitään ei tarvitse ikinä tehdä, paitsi tapella. Onkin hieman hilpeää puhtaan tragikoomisessa mielessä, että tappeleminen on viihdyttävämpää kuin näissä tällaisissa yleensä. Tässä meillä olisi siis perustoimiva vuoropohjainen strategiapeli, paitsi että jokaisen pelisession välissä joutuu takomaan puoli tuntia nappi äksää, jotta tekstilaatikkojuoni rullaa jonnekin päin.
Kiusaa se on pienikin kiusa
 |
| Että tätä olisi taas tarjolla. |
Villi arvaukseni on, että Konamin pomot naureskelivat räkäisesti meille pelaajille pitäessään kokousta rahavuoren päällä, ja vitsiä jatkaakseen he kynäilivät pikkutunneilla tarinan Suikoden Tacticsiin. Toki sekin on mahdollista, että tarina on suorastaan loistava - bueno magnifique - ja että se avautuisi vasta jos tuntisin Suikodenit I-IV, mutta rohkenenpa epäillä. Tarinankerronta ontuu useimmissa merkityksessä, mitkä ylipäänsä ovat mahdollisia. Eteemme työnnetään taas yksi nuorukainen, joka kuolleen isänsä jälkeen jättämien kumppaneiden kanssa kävelee parikymmentä tuntia eteenpäin, koska taikatykkien ja fisuäijien salaisuus on selvitettävä. Nämä taikatykit ovat aivan hirmuhirveitä pyssyköitä, tai ainakin minua pelottaa, että pelaan vielä eläkeikäisenäkin eeppisiä seikkailuita, joissa vaaraa ja väkivaltaa kuvataan pinkeillä revontuliräjähdyksillä.
Puolet kokemuksesta kuluu siihen, kun cell shadingilla kromatut legopalikat seisovat tönkköinä jonkun suttuisen taustan edessä ja aukovat päätään syistä, jotka voivat olla mitä tahansa, paitsi mielenkiintoisia. Vähän on poliittista peliä, vähän viattomiakin pulassa, vähän sankareiden syventämistä (sankarit ovat todella syvältä), vähän yleistä uhoamista ja vähän pahiksia, jotka nauravat usein että häh häh hää. Uusia tyyppejä esitellään aivan koko ajan, eikä yhdellekään näistä ehditä antaa persoonallisuutta, jonka kuvailemiseen täytyisi käyttää yli kahta sanaa. Edes päähenkilö ei eroa millään tavalla kenestäkään mukaan tarttuvasta kumppanistaan, saati sitten tuhansien muiden pelien teinisankareista. Tarinakohtaukset ovat graafisestikin niin täydellisen rumia, ettei hahmojen ikää tai sukupuolta kannattaisi paljoa arvailla, elleivät käsin piirretyt profiilikuvat avustaisi tekstilaatikoissa. Joo, ja ääninäyttelijätkin haisevat.
 |
| Pelin hinnalla saisi ison kasan hyviäkin kuvakirjoja. |
Kaupungit ovat tosiaankin pelkkiä valikoita ja piirustuksia, eikä se, että uuden kaupungin seppä osaa takoa aseet ehommiksi, varsinaisesti luo tuntua siitä että tässä ollaan maailmaa kiertämässä. Vanhoihin paikkoihin voi kyllä palata ja niiden valikoissa kikkaillessa omaan joukkoon saattaa liittyä entistä enemmän hahmoja (mitä en tietäisi, ellen olisi lukenut tätä nettifoorumeilta), mutta moinen on tarkoitettu vain sataprosenttista läpipeluuta harrastaville, sillä mitään hyötyä tai viihdearvoa salaisuuksien löytämisestä ei ole. Se vähä mitä tämän "eeppisen seikkailun" aikana nähdään, ei sisällä yhtä ainutta mieltä ylentävää yksityiskohtaa, vaan kaikki on perusteellisinta perus-japsi-rpg-laatua, mitä sanakirjaa kokoava voi esimerkin vuoksi kaivata. Suikoden Tacticsin seikkailuosuuden huonoin puoli on samalla sen paras puoli, sillä yhden ainoan napin takominen samalla kun makailee sohvalla ja ihailee kattofreskoa ja hämähäkinseittejä ei totta tosiaan liikoja stressaa.
Kruunapuoli
 |
| Ylälaidan ikonijonoa passaa tarkkailla, jottei vuorojärjestys pääse järkyttämään. |
Senhän minä jo paljastinkin, että taistelu on toimivaa viihdykettä. Hyvät yksityiskohdat luovat tasapainoisen kokonaisuuden, joka on kevyehkö mutta vaatii ihka oikeaa strategista otetta. Yläviistosta kuvatulla kentällä liikutetaan jokaista hahmoa vuorollaan, eli hyvin perinteisesti mätetään, loitsitaan ja käytetään esineitä. Kriittiset osumat lämmittävät mieltä paitsi jos tietokone niissä onnistuu, selkään puukotus on reilua tappelua terveellisempää ja kaikki yleisimmät tämäntyyppiset perinteellisyydet ovat läsnä. "Ihan kiva" lisä on hahmojen keskinäinen kemia, jonka ansiosta tietyt hahmot avustavat tuttaviensa hyökkäyksiä tai syöksyvät puolustamaan näitä. Ominaisuus on liian epäselvä ollakseen muuta kuin jippo, varsinkin kun persoonattomia ja jokseenkin samannäköisiä hahmoja on ohjattavana kymmenittäin.
Toinen erikoisempi mauste, jonka maku on vahvempi, on eräänlainen maan pyhittäminen. Oletuksena jokainen kentän ruuduista on neutraali, mutta erityisillä taioilla muutaman ruudun kerrallaan voi pyhittää tietylle elementille, kuten tulelle, vedelle tai sähkölle. Jokainen hahmo ystävistä vihollisiin tunnustaa jotain elementtiä, mikä voi riippua vaikkapa haarniskasta. Kun seisoo omalle elementille pyhitetyssä ruudussa, on elämä aurinkoista kuin Suomessa sillä viikolla kun lähdet viikoksi etelään: vihollisten iskut tekevät vähemmän kipeää ja omilla sellaisilla voittaisi vaikka raskaan sarjan mestaruuden. Elementtien merkitys on niin suuri, että vähänkin vaikeimmissa tehtävissä liikutaan eteenpäin vain sitä mukaa, kun on ensin pyhitetty ruutuja. Ruudussa seisominen on yleensä terveellisin ratkaisu silloinkin, jos se tarkoittaa että viholliset pääsevät lyömään ensin, tai että hahmon vuoro on jätettävä kokonaan välistä. Elementeillä on myös heikkous, eli jos vaikka tulisielujen tallaaman maan pyhittää vedelle, alkavat kuumakallet menettää elinvoimaa.
Aika reilua
 |
| Pelattavien hahmojen määrässä on harvemmin mitään logiikkaa. |
Kun "juoni" on kasvattanut Pekka Perussankarin armeijaa jonkin aikaa, on aika tehdä valintoja, sillä hahmoja saa kentälle kerrallaan vain kourallisen. Suosikkinsa kannattaa valita jo siksi, että hahmot nousevat tasoja vauhdilla, eikä joku tason kymmenen työharjoittelija ole kuin tiellä, kun kaksi kertaa kokeneemmat konkarit murjovat ja mukiloivat. Hahmotyypit ovat pelkistettynä mättäjä, ampuja ja loitsumaakari, mutta on hahmoissa muitakin eroja: joku osaa ratsastaa kenguruörkillä ja toinen on lyömäkyvytön sisar hento valkoinen. Hahmokaartin yhteisestä kykypistepotista voi ammentaa ammattitaitoa, jos jollekin olisi opetettava vaikka torjunnan tai vastaliikkeiden salat. Joillakin juoneen kuulumattomilla hahmoilla on myös ihmeellinen kyky kuolla lopullisesti, mikä ei juuri mieltä lämmitä.
Elementit on pidettävä aina mielessä. Harjoitin itse huippuhienoa fifty-sixty-taktiikkaa, eli pyrin pitämään taistelussa vain kahden elementin edustajia, puolet ja puolet, ellei "juoni" pakottanut käyttämään jotain toheloa ylimääräisenä renkaana. Kun hahmoilla eteni hitaasti ja yhdessä rintamassa oikeanvärisillä laatoilla, alkoi tekoäly kaatua, vaikka turpiinkin tuli silloin tällöin. Tietokone osaa olosuhteista riippuen sekä hölmöillä että iskeä pirullisesti takaisin. Yleensä isoin ongelma on vihollisen järjetön ylivoima ja ennen kaikkea reservipahikset, jotka ilmaantuvat kentälle tasan tarkkaan silloin, kun pelaaja on purskahtamaisillaan onnen kyyneliin luultuaan selvinneensä urakasta.
 |
| Mölkerösankari jälleen pulassa. |
Taistelun keskellä ei saa tallentaa muuten kuin "lopetan nyt, pelaan loput myöhemmin" -periaatteella, joten hermojen kannattaa olla terästä, jos aikoo loppuun saakka selvitä. Omani ovat tunnetusti halpaa marsipaania, joten jotain on selvästikin tehty oikein, kun siltikin jaksoin kokeilla tehtäviä yhä uudestaan. Pelin loppuvaiheessa (käsittääkseni loppuvaiheessa) törmäsin lopulta kärhämään, jossa "ankarasta mutta reilusta" tuli lopullisesti "voi äimän käkeä". Viidettä kertaa ja neljättä tuntia kun nyhveeräsin yhtä ja samaa ahdasta kenttää viimeisen päälle varovaisesti ja ajatuksella, tuli tallennusmahdollisuutta pikkaisen ikävä, kun paria vuoroa ennen ansaittua voittoa viiteen yhä hengissä olevaan hahmooni (joista neljällä oli lähes täydet energiat) osui salama, jolloin kolme kupsahti siihen ja kaksi muutakin minuutin sisällä vihollisten jatkohyökkäyksiin. Ponteva "NNNOOOUUU!!!" kajahti ilmoille suoraan sielun syövereistä ja pelaaminen loppui tasan tarkkaan siihen. (Teoriassa vaikeus saattaa olla sukua sille, etten juuri vapaaehtoisia hirviöntapporeissuja harrastanut - tai sitten Konamin mielestä on kiva laittaa tusinavihollisille enemmän iskuvoimaa ja hitpointseja kuin "sankareille".)
Mielipuolipeli
Suikoden Tactics olisi huomattavasti parempi peli, jos siinä vain tapeltaisiin ilman mitään syytä, tai jos syy olisi joku pieni ja sievä, niin kuin galaksin kuninkuutta havitteleva kosminen keisari. Näitä nykyisiä tekstilaatikkokeskusteluja ei yksinkertaisesti viitsisi katsoa - ei hetkeäkään. Noin muuten konsoleilla on niin vähän strategiapelejä, että tämäntasoinen kohellus on kaltaistensa joukossa suoranainen klassikko. Hetihän tämä haiskahtaa jos alkaa muistelemaan strategisia PC-päiviään, mutta jos muistelee miljoonaa napinränkytystappoa jossain Final Fantasyn tyylisessä eepoksessa, ei mikään enää haise, vaan tuoksuu. Jos hermoparkani tulevat vielä jonain päivänä takaisin sieltä minne ne menivät, saatanpa vielä suunnata takaisin ahtaisiin hirviöhuoneisiin tasoja kasvattamaan - Suikoden Tacticsin tarjoama haaste saa näkemään kauniita painajaisia.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
