Joku pelejä sivusilmällä seurannut voisi sanoa, että koko bisnes on pelkkää karua äijäilyä, mutta enpä itse menisi kaiken maailman tupakantumppiluodinrei'illä varustettuja putkijuoksuja äijämäisiksi kehumaan. Länkkäripeli Gun toisaalta sukeltaa äijämäisyyden ytimeen. Jos kirveellä veistetty sänkinen cowboy Colton White päättää vaikkapa toimia apulaissheriffinä, säntää hän pyssyt paukkuen vastaan kaupunkiin ratsastavaa rosvojoukkoa. Taistelun tiimellyksessä hän ottaa rankaisua ja jakaa sitä itsekin veren ja kallonpalasten lennellessä, kellistää kadulle tusinan kelmiä, pari hevosta ja vahingossa yhden siviilinkin, ja lyö lopulta viimeistä roistoa tomahawkilla päähän ja skalpeeraa tämän ihan muuten vain. Pöly ei ehdi laskeutua, kun joku kelvoton koettaa pahoinpidellä kapakan ilolintuparvea - joten ei muuta kuin huikat viskipullosta, tyytyväinen huokaisu, pari panosta lisää revolveriin ja takaisin toimeen.
Olipa kerran lännessä
 |
| Pyssy. |
Kuvailtu kohtaus on yksi vapaavalintainen sivutehtävä Gunin tarjoamassa riittävän, vaan ei loputtoman laajassa villissä lännessä, jossa saa seikkailla vapaasti juonitehtävien lomassa. Tarinan ja tarinankerronnan osalta Gun on muutamaa outoa hyppäystä ja hahmoa lukuun ottamatta Hollywoodin peruskesäelokuvien tasoa, mikä epäilemättä on pelimaailmassa saavutus. Onnistuneena valintana Gun ei tartu vain yhteen kliseeseen, vaan nivoo heti alkuasetelmana toisiinsa mysteerillä höystetyn kostotarinan ja Indiana Jones -tyyppisen kadonneen aarteen metsästyksen. Pahat pojat ovat partaisia, ahneita ja liioitellun ilkeitä psykopaatteja, mitä ei epäröidä korostaa: anteeksipyytelemättömän rankat välivideot pysyvät hädin tuskin hyvän maun rajoissa, mikä vain korostaa muutenkin vahvaa tunnelmaa. Gun on suhteellisen vapaa peleissä yleensä nähdyistä ylilyönneistä.
 |
| Ei toimintapeliä ilman räjähtäviä tynnyreitä. |
Jos unohdetaan kaksintaistelut auringon laskiessa ja nyrkkitappelut kapakoissa, löytyy Gunista kaikenkattavaa cowboy-puuhastelua, jota myös harrastaa mielellään. Preerialla ja kanjoneissa ratsastetaan ylhäisessä yksinäisyydessä ja vierailla saa parin kaupungin ohella myös jokilaivalla, sotilaslinnoituksessa ja intiaanikylässä. Saatto- ja suojelutehtävät ja yksinkertaisemmatkin paukuttelukohtaukset ovat erinomaisen viihdyttäviä ja tiivistunnelmaisia, eikä reilun kymmenen vihollisen yhtäaikaisessa ristitulessa ehdi paljoa harmitella, ettei karuimmankaan lännenlokarin tappoja luultavasti tuhansissa laskettu. Jos ihmisveri ei riitä, voi aina lähteä erämaihin kaatamaan faunaa, ja jos punaväristä alkaa saada jo yliannostuksen, voi taskurahaa ansaita huijaamalla pokeriturnauksessa tai kaivamalla kultaa kanjoneista - tai jos haluaa kiduttaa itseään, toimimalla Pony Expressin erittäin pikaisena pikalähettinä. Hienoimpina sivutehtävinä eräälle maatilalle voi pestautua apupojaksi, jolloin päästään ajamaan karjaa ja suojelemaan sitä petoeläimiltä. Kaikki tämä on yksinkertaista, mutta toimivaa.
Varjoaan nopeammin
Pääasiassa tietenkin paukutellaan. Haulikot, kiväärit ja jouset tahtovat jäädä vähälle huomiolle, sillä kuudesti laukeavat laukeavat loputtoman monta kertaa ja viholliset kaatuvat kätevästi niilläkin. Sankari on perinteisesti näitä lännen nopeimpia vetelijöitä, mitä simuloidaan rajoitetulla mahdollisuudella hidastaa aikaa. Täydellisiksi kaaoksiksi äityvissä taisteluissa sitä monesti vain räiskii suojista käsin ja yrittää pysyä hengissä, kunnes tulee sopiva sauma iskeä täysillä takaisin: ajan hidastuessa kuvakulma siirtyy kolmannesta persoonasta ensimmäiseen, jolloin vihollisia saa kaadettua muutamassa sekunnissa kuin heinää. Pistoolien ja lähitaisteluaseiden yhdistetty käyttö oli mielestäni sen verran käytännöllistä ja muikeaa, etten käyttänyt muita aseita, ellei hiljainen hiippailu tai muu erikoinen tilanne sitä edellyttänyt. Jopa konekiväärin ja tykin kaltaiset kiinteät kapistukset tuntuivat epäkäytännöllisiltä rehtiin tussarointiin nähden.
 |
| Ammus sattuu sydämeen vain osuessaan viskipulloon. |
Varsinkin kun harrastaa tasaisin väliajoin sivutehtäviä, pysyy Gun vaihtelevana ja mielenkiintoisena alusta loppuun. Pienenä poikkeuksena sääntöön toimivat lähinnä pomotaistelut, jotka ovat tylsän kestävien psykopässien mielikuvituksetonta maratonpaukuttelua ilman erityisempää haastetta tai viihdearvoa. Koko pelin loppuvastus on piristävästi toista maata, sillä tuolloin sitä joutuu ensimmäistä kertaa koko kokemuksessa vähän miettimäänkin, miten tilanteesta selviää eteenpäin. Yleisesti ottaen kuolema on tyhjänpäiväinen juttu, sillä väliaikapisteitä on jopa isompien taistelujen keskellä, mikä johtaa siihen, että joskus kuolemasta vain palkitaan täysillä energioilla. Hieman isompi harmi on se, jos sattuu kuolemaan suorittaessaan jotain vapaaehtoista tointa päinvastaisella puolella pelialuetta juonitehtäviin nähden, sillä tällöin cowboymme teleportautuu suoraan "järkevimpään" paikkaan. Mutta jos perustasoinen pelaaja vähääkään viitsii keskittyä, ei otsaa tarvitse paljoa rypistää.
Sankarin kestävyys on toteutettu sinänsä hienosti, sillä vaikka Colin White on periaatteessa vanhan koulukunnan kuolematon terminaattori, on hän sitä vain jos muistaa ottaa huikat kovassa käytössä olevasta viinapullostaan. Taistelun puhjetessa sitä voi täten kuolla sekunneissa, mikä luo edes pientä illuusiota haavoittuvaisuudesta ja pakottaa pelaajan pelaamaan, vaikkei todellista haastetta löytyisikään. En tiedä voisiko yletön helppous johtua siitä, että suoritin paljon sivutehtäviä, joista palkitaan hahmon kehittymisellä ja hyvässä kurssissa olevilla dollareilla (joilla voi niilläkin lunastaa päivityksiä) - hahmon kehitys ei nimittäin tunnu pelattaessa millään käsin kosketeltavalla tavalla, vaan sankari on äijä alusta loppuun ja viholliset kaatuvat yhdestä, kahdesta osumasta. Lähinnä hevosenkäsittelytaitojen karttumisen pistin merkille, sillä alkupään herra White saattoi potkia hevosen kannuksillaan meetvurstiksi parissa sekunnissa, siinä missä loppuvaiheen aito cowboy osasi jo ratsastaa ihmisiksi.
Tökkii mutta toimii
 |
| Kaksi äijää tulessa. |
Toiset pelin toimintakohtauksista ovat toimivampia kuin toiset, mutta tylsiä niistä ei ole yksikään. Liikkuvien vankkureiden katolla pälyily kymmenien Michael Jacksonilta kuulostavien inkkareiden hyökätessä on täyttä hubaa, samaten hyökkäys kaupunkiin taistelutovereiden ja tykin kanssa, kuten myös ratsain käytävä preeria-aukean taistelu, tai monet yksinkertaiset takaa-ajot kanjoneita pitkin. Ratsastus on pelillisesti Gunin hienoin ominaisuus, sillä hevoset ohjautuvat juuri sopivan tarkasti, sitten ettei ratsastus silti miltään balettitanssilta tunnu. Ratsunsa selästä voi ampua helposti haluamaansa suuntaan ja vihollinen kupsahtaa oivasti kavioidenkin alle. Ratsastavien vihollisten tulittamista piristää se, että elukka ja hevonen ovat kaksi eri asiaa, joista henkiriepunsa heittää juuri se, joka ottaa osumaakin. Hevostelussa on oikeastaan vain se vika (tai outous), että vaikka pelaaja jahtaa muita hevosvarkaita periaatteella elävänä tai kuolleena, voi jokaisen ruunan napata oman ahterinsa alle tyyliin Grand Theft Horse. Oma uskollinen Jolly Jumper olisi tuntunut järkevämmältä vaihtoehdolta.
 |
| Yksi hirttoköysi päästään totta kai ampumaan poikki. |
Graafisesti kyseessä on keskinkertainen tuote kehnohkolla ruudunpäivityksellä. Peli pysyy pelattavana ja se on pääasia, mutta silmää Gun ei hivele kuin korkeintaan hidastuksissa, kun vastustajien kellistymisiä ja mahdollisia osiin repeämisiä pääsee ihastelemaan/kauhistelemaan oikein optimaalisissa olosuhteissa. Varsinkin välivideot ovat hieman karun näköisiä, mutta kun Thomas Janen, Ron Perlmanin, Brad Dourifin ja Kris Kristoffersonin kaltaiset ääninäyttelijät antavat hahmoille persoonallisuuden heti kun nämä suunsa avaavat, ei tätä ehdi harmitella. Tyylillisesti peli on perususkottavaa seikkailutavaraa muutamalla harkitulla ylilyönnillä, ja juuri uskottavuus saa pari yksityiskohtaa näyttämään harvinaisen tökeröltä: onko palavien tulinuolien pakko jäädä törröttämään päähenkilöstä taistelun keskellä? Lataustaukoja villissä lännessä ei liiemmin tunneta, mutta on mailla ja mannuilla sen verran tyhjää tyhjyyttäkin, ettei alueiden yhtenäisyyttä varsinaisesti tule hämmästeltyä. Kokonaisuutena Gunia ei silti voi kuin ihailla. Musiikkipuolikin käsittää hyvää "peruseeppistä" soitantaa.
Lyhyempi kuin dollari-trilogia
Jos ei ole tätä kokemusta toistolla pilattu, niin ei ole kyllä pituudellakaan. Veikkaisin juonen olevan ohi vain 4-6 tunnissa, jos keskittyy ainoastaan siihen. Innostuin itse sivutehtävistä siinä määrin, että olin pelin sisäisten tilastojen mukaan läpäissyt niistä reilut 60% lopputekstien alkaessa rullaamaan. Tähän meni vajaat yhdeksän tuntia, minkä jälkeen fiilikset olivat hyvät, ja peli tuntui puhki kalutulta. Yleensä puolimahdottomaksi tehty sataprosenttinen läpipeluu olisi tässä tapauksessa vaatinut itseltäni tuskin kahta tuntia enempää, sillä kaikki on Gunissa selvää kuin citycowboyn tammikuu. Vertaus Hollywoodin kesäleffoihin onkin jälleen paikallaan: myös Gun on kevyttä korkeiden tuotantoarvojen viihdettä, jota tuskin muistaa kokeneensa vaiheessa, jossa sitä asettuu seuraavan samantapaisen äärelle. Länkkäripelejä janoaville kyseessä on hieno ostos, kunhan hyväksyy, että hupia riittää hädin tuskin yhdeksi viikonlopuksi.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
