Jos voi sanoa ettei Mortal Kombat ole pelkkä peli vaan mielentila, voi sitä sanoa yhtä perustellusti ettei sarjan kuudes osa ole pelkkä peli ja mielentila, vaan kokoelma pelejä ja mielentiloja. Mortal Kombat: Deception ei ole pelillisesti jättiharppaus edelliseen osaan nähden, mutta koska sitä mikä oli hyvää on hiottu entistä paremmaksi ja pelilevy on tupattu täyteen kaikkea ylimääräistä, alkaa Mortal Kombat: Deadly Alliance tuntua pelkältä demolta. Pääherkku on saapunut.
Taas mentiin
Juoni käynnistyy suoraan siitä mihin Deadly Alliance loppui. Maan puolustajista ei ole jäljellä kuin ukkosenjumala Raiden, joka taistelee kaikin voimin velhoja Shang Tsungia ja Quan Chi'ta vastaan. Kun hänkin kaatuu, käyvät itsekkäät velhot toistensa kimppuun... mutta silloin saliin astelee kookas hahmo, josta olemme kuulleet viittauksia ja huhuja edellisen osan loppukuvissa. Reptilen kehoon uudelleensyntynyt Onaga, lohikäärmekuningas, on ulkomaailman muinainen hallitsija, jonka paluu yllättää siinä hyvikset missä pahiksetkin. Tsung, Chi ja Raiden eivät kykene voittamaan häntä edes yhteisvoimin, ja pelin komea alkudemo päättyy täydelliseen tappioon. Mystinen vanhus kertoo pelaajalle että vain hän voi voittaa Onagan. Mitäpäs sitä papan sanoja kyseenalaistamaan, mutta eihän hänellä pääse vielä edes pelaamaan, ruutu kun on mustana hahmonvalinnassa?
 |
| Suoraan asiaan. |
Edellisestä osasta tuttu, juontakin eteenpäin kuljettanut harjoitustila Konquest on kokenut äärimmäisen kasvojenkohotuksen; Mortal Kombat on aina ollut itselleni seikkailupeli, nyt se on sitä myös virallisesti. Ainakin tavallaan. Jumalten sanansaattaja ottaa yhteyden nuoreen ja lupaavaan taistelijaan Shujinkoon ja värvää hänet suorittamaan suurta, useisiin ulottuvuuksiin sijoittuvaa tehtävää. Shujinko suostuu epäröimättä. Hän saa lahjakseen kyvyn, jonka avulla omaksua tapaamiensa taistelijoiden kyvyt - hieman Shang Tsung-tyyliin, vaikkei hahmoa joksi muuttuu saakaan itse valita. Konquest seuraa Shujinkon vuosikymmeniä kestävää matkaa, joka koostuu käytännössä yllättävän laajoissa maailmoissa juoksentelusta, salapaikkojen etsimisestä, jokaisen hahmon liikkeiden harjoittelusta, monista kaksintaisteluista (mukana myös Soul Caliburin tyylisiä erikoissääntömatseja) ja enimmäkseen vapaaehtoisten "heppu jolla on esine, on kadottanut toisen esineen" -tehtävien suorittamisesta. Tavallisen pelaajan mielestä Konquest voi olla pitkäveteinen tai jopa huono, superfanipojalle se tarjoaa mehukasta menoa tuttujen paikkojen ja sisäpiirihuumorin maustamana.
Shujinkosta kasvaa Konquestin aikana alkudemon vanhus, jonka taidot ovat vertaansa vailla. Ehdottomasti pelin monipuolisimman hahmon saa itselleen Konquestin 8-10 tuntia kestävän pakollisen pelaamisen jälkeen, ja hänen erikois- ja viimeistelyliikkeitään saa etsiä kuudesta ulottuvuudesta vielä pitkään tämän jälkeenkin. Yhteensä Konquestiin saa tuhlattua kymmeniä tunteja, mikä vaatii jo asialleen omistautumista. Juoni on yllätyksetön ja ennalta arvattava (onhan pelin lisänimi "Deception"), mutta surumielinen ja koskettava juuri siitä syystä. Jos fanittaa Kombattien juonia, rakastaa myös Konquestia; itselläni meinasi tippa tulla linssiin, kun pikkupojat leikkivät Mortal Kombatin nelikätistä Goroa siten, että toinen poika istui toisen hartioilla. Peli huipentuu tietenkin siihen, kun Shujinkon saa käyttöönsä perinteisessä arcade-tilassa, jonka lopussa Onaga odottaa.
Uusia ja vanhoja ystäviä
 |
| Konquestin lomassa tavataan kaikki hahmot kaikista Kombateista. |
Pelin ja pelisarjan pääsuunnittelija Ed "nero" Boon tietää tarkalleen mitä on tekemässä ja mistä fanit pitävät. Hahmokaarti on uusittu perinteiseen tapaan, eikä Deadly Alliancen kaksikymmentäyksipäisestä poppoosta ole jäljellä kuin Bo Rai Cho, Kenshi, Li Mei, Raiden, Scorpion ja Sub-Zero. Kuusikkoa täydentää kahdeksantoista uutta hahmoa, joista kahdeksan tekee ensiesiintymisensä pelisarjassa. Toki moni uusista hahmoista on lähinnä remiksaus Deadly Alliancen poisjääneistä sankareista, mutta "raikas tuulahdus" on sanonta jonka edellistä osaa viikko sitten hakannutkin voi lausahtaa. Fanipoikaa ilahduttavat erityisesti kulttisuosikit Baraka ja Mileena, urbaanista legendasta alkunsa saanut telekineetikko Ermac sekä pelattava välipomo "Noob-Smoke", Noob Saibotin ja Smoken muodostama tag-team. Naispuolinen 'zero on vaihtunut nais-Raiden Ashrahiin ja edellisessä osassa kuollut Liu Kang tekee paluun puoliksi mädäntyneenä zombiena. Mahtavaa.
Edellisen osan tapaan jokaisella hahmolla (paitsi Noob-Smokella) on kolme taistelutyyliä, kaksi kamppailulajiin perustuvaa ja yksi aseellinen. Kussakin tyylissä on omat iskunsa, potkunsa ja kombonsa, joista jälkimmäiset voivat käyttää hyväkseen useampaakin tyyliä kerrallaan. Tyylistä riippumattomia erikoisliikkeitä on entistäkin enemmän, sillä erilaiset teleportti-iskut on palautettu pelitasapainoon tulipallojen ja varjopotkujen rinnalle. Hahmot eivät ole aivan täydellisessä tasapainossa, joskaan huono pelaaja ei tosimestaria hahmovalinnalla voita - ainakaan muuta kuin vahingossa, mikä on oleellinen osa Mortal Kombatia. Erityisesti Scorpionia ja Nightwolfia on siunattu liian yleispätevällä erikoisliikearsenaalilla, täysin oppineesta Shujinkosta puhumattakaan. Yksikään hahmo ei kuitenkaan ole huono.
 |
| Areenat vaikuttavat matsiin yhtä paljon kuin hahmovalinta. |
Sinänsä tyydyttävät lävistykset on poistettu ymmärrettävistä syistä, antoivathan ne pienen edun teräaseilla varustetuille hahmoille. Lävistys/erikoisliikenappi on pyhitetty nyt yksinomaan heitoille. Muuten kontrollit toimivat kuten edellisessäkin osassa: napit on varattu hyökkäyksille, yksi liipaisin torjunnalle ja toinen taistelutyylin valinnalle. Nyt hahmoa voi liikutella ristiohjaimen lisäksi myös tatista, mikä ei tosin ole kovinkaan järkevää. Onnistunut lisäys on kombojen rikkominen, jota voi harrastaa kolme kertaa kussakin matsissa. Kombot itsessään jakautuvat kolmeen kastiin: erikoisliikkeiden luovaan käyttöön, selkärankaan heti iskeytyviin yhdistelmiin ja kymmenen napin "pää hajoaa" -maratoneihin, joissa tyyliä vaihdetaan jopa kahteen kertaan ja joiden suorittaminen on tuskaista vaikka kohde seisoisi liikkumattomana paikoillaan (Konquest). Täysin turhaksi jäävät pienet nelikulmiot, joita seuraamalla saa teoriassa tietää milloin on vaarassa ja milloin kannattaa minkinlainen temppu suorittaa. Niitä ei yksinkertaisesti ehdi seuraamaan, sillä peli on edeltäjäänsäkin nopeampi.
Kerrasta poikki
Suurin uudistus löytyy kentistä; pois ovat kadonneet Deadly Alliancen typerät voimakentät, tilalle ovat tulleet monitasoiset areenat. Vastustajan voi lyödä läpi kaiteen, seinän tai lattian, jonka jälkeen matsi jatkuu uudessa tilassa - jos jatkuu. Vanhoista Kombateista tutut areenatappoliikkeet on liitetty osaksi varsinaista taistelua, eikä vastustajan surmaamiseen tarvitse aina muuta kuin navakan potkun. Voi sitä riemua, kun turpiinsa saanut pelaaja onnistuu heittoliikkeessä ja niskan päällä ollut vastustaja lentää alas piikkien täyttämään rotkoon. Varsinaisia tappokoneita löytyy silppureista piraijoihin ja murskaavista painoista happoaltaisiin. Tasojen vaihtumiset ja äkkikuolemat tuovat peliin visuaalista herkkua ja lisäävät otteluiden yllätyksellisyyttä. Tylsimykset voivat kääntää ominaisuuden pois päältä.
 |
| Potku ja vainaa. |
Juuri kentissään peli pääsee loistamaan graafisesti. Kaksiulotteisten aikojen perinteitä kunnioittavat tasot on suunniteltu huolella ja niistä löytyy paljon yksityiskohtia, joita ei ehdi edes tarkkailemaan. Yin Yang Island on erityisen ikimuistoinen, se kun sijaitsee ulottuvuuksien välillä ja muuttaa täten kokoajan muotoaan aurinkoisesta synkäksi. Myös hahmot ovat komeita ja varsinkin läheltä katsottuna vähemmän kulmikkaita kuin Deadly Alliancessa. Joku voisi valittaa siitä että liikeanimaatiot eivät ala kaikissa tilanteissa siitä mihin edelliset loppuivat, minua moinen ei häirinnyt tippaakaan.
Kauheuden huippua edustavat sen sijaan ne muutamat, lähes kaikista muista tappelupeleistä tutut valoefektit, jotka on lisätty kuvaamaan niitä harvoja osumia joista ei lennä veri... miksi, Midway, miksi?! Vastapainoksi viimeistelyliikkeet ovat ehdottomasti sarjan julmimpia ja niitä löytyy tällä kertaa kaksi per hahmo, plus yksi itselle suoritettava harakiri. Tuttuun tapaan (miinus MK4) peli ottaa itsensä äärimmäisen vakavasti, mutta keventää silloin tällöin naurunpurskahduksen arvoisilla hölmöyksillä. Yksi hahmo oksentaa ja piereskelee, osa naishahmojen asuista on kotoisin nenäliinamallistosta ja veri lentää siinä määrin että "vou" on asiallinen reaktio ääneen höröttämiseen yhdistettynä.
Lisää, lisää, lisää ja lisää
 |
| Parasta huumetta sitten Tetriksen. |
Eikä tässä vielä kaikki, ei likimainkaan. Kaikenlaisella bonussälällä lastattu The Krypt on pienempi kuin Deadly Alliancessa, mutta sisältää vastineeksi mielenkiintoisempaa tavaraa. Messevimpiin arkkuihin täytyy löytää avain Konquestista, mikä on harvinaisen kinkkistä, sillä jotkut avaimet eivät ilmesty Shujinkon tielle kuin tietyillä kellonlyömillä ja tiettyinä päivinä pelin omaa aikaa. Jos erinäiset kuvat, uudet asusteet, videot vanhojen Kombattien kulissien takaa ja muu vastaava ei kiinnosta, Konquest on läpäisty ja kaikkien hahmojen loppukuvat on nähty, voi siirtyä seuraavien pelien pariin.
Puzzle Combat on palikkojenjärjestelypeli, josta olisi Super Nintendon aikoina pyydetty täyden pelin hinta. Vastaavaa toimintaa on nähty ennenkin, mutta sehän ei puhtaan bonuksen arvoa laske. Erivärisiä neliöitä olisi pinottava päällekkäin, mieluiten samanväriset samaan kasaan. Silloin tällöin ylhäältä tippuu tietyn värinen ikoni, jolla saa tuhottua samanväristen palikkojen kommuunin. Peliä pelataan aina vastustajaa vastaan ja oman puolen toimet vaikuttavat toisen puolen palikkavyöryyn. Ennen peliä valitaan isopäinen Kombat-hahmo, jolla on oma, oleellinen erikoiskykynsä. Kun palikoita on tuhottu ja erikoisliikemittaria ladattu, päästään tekemään jotain joka joko helpottaa omaa tai vaikeuttaa vastustajan peliä: Sub-Zero jäädyttää vastustajan kasan, Bo Rai Cho romahduttaa omansa, Sindel järjestelee palikkansa passeliin järjestykseen ja niin edelleen.
 |
| Shakkia pelaisi enemmänkin, jos peliseuraa löytyisi. |
Erinomainen Chess Kombat yhdistää nimensä mukaisesti shakin ja Mortal Kombatin. Pelaajat valitsevat nappuloikseen suosikkihahmonsa ja siirtyvät pelilaudan ääreen. Nappuloita ei syödä aivan noin vain, vaan jokainen koitos käydään nopeasti latautuvassa kaksintaistelussa, jossa hyökkääjä saa pienen energiaedun. Itse pelilaudalla voi suorittaa kertakäyttöisiä taikoja tyyliin parannus, teleportti ja vastustajanapin vangitseminen, mutta vain mikäli omat velhonapit ovat hengissä. Kuningasnapin menetys johtaa fatalityllä palkittavaan shakkiin ja mattiin. Vaikka pelaajan omat taistelutaidot ovat suuressa osassa tässäkin pelissä, on mukana myös aitoja strategisia elementtejä.
Ja ikään kuin peli ei söisi muutenkin kallista aikaani, on mukana tuki Xbox Livelle... ei mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin. Yksi vastaan yksi matseja voi käydä niin tavallisessa kombatissa kuin puzzlessa ja shakissakin. Jälkimmäinen on moninpelin sielu, mitä ei tosin monikaan tunnu linjoilla tajuavan. Livessä myös Puzzle Kombat on sietämättömän koukuttavaa, eikä mikään voita oikeaa Mortal Kombatia oikeaa ihmisvastustajaa vastaan. Lagia ei pahemmin esiintynyt silloinkaan kun yhteys oli pelin mukaan huono. Ikävä asia on se, ettei peliseuraa ole toistaiseksi kovin runsaasti, eikä heistäkään kukaan tapaamani ollut niin hullu että olisi avannut kaikki pelin hahmot - siis ei kukaan paitsi minä. Tietyt hahmot ovat ylikäytössä ja tietyt unohdettuja, mutta pelaamaan pääsee ja se on pääasia.
Tätä hakataan pitkään
Ei näin hyviä ja monipuolisia pelejä saisi tehdä. Tylsistyminen ei ole iskenyt ollenkaan, vaikka olen pelannut peliä kolmen päivän aikana enemmän kuin suomalainen työviikko kestää. Niskat ovat jumissa, silmät punaiset ja peukalot kuin kiveä. Kiitän Ed Boonia ja Midwayta erityisesti siitä, ettei uutta Kombattia pusketa ilmoille kerran vuodessa. Pelin ainoa kiistaton moka on se, ettei mukana tule korvaan työnnettävää taikajohtoa, jolla pääsisi lopullisesti pelimaailmoista parhaimpaan.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
