Voisi helposti luulla, että lähestulkoon kaikki mahdolliset aihealueet bisnessilmää vaativissa strategisissa rakentelupeleissä olisi jo aikoja sitten kaluttu loppuun. Kaikenkarvaisissa Sim-Theme-se-ja-se-Tycoon -peleissä on nähty aikojen saatossa jo niin sairaaloiden, huvipuistojen, lomaparatiisien, pikaruokaloiden, laskettelu- ja rullalautailukeskusten, avaruusasemien, kasinoiden, hirviöluolastojen, rautatieverkostojen, eläintarhojen, lentokenttien, ostoskeskusten kuin golfkenttienkin managerointia. Elixirin tuorein viritelmä yrittää kuitenkin urheasti hönkiä uusia tuulia rakentelupeligenreen ja ainakin aihealue vaikuttaa ensikuulemalta mitä mielenkiintoisimmalta.
Pahispomon pallilla
Pelaaja istutetaan, ei enempää eikä vähempää kuin maailmanvalloitusta halajavan mielipuolisen superrikollisen pallille, ja mitä olisikaan joka toisesta Bondistakin löytyvä, valkoista kissaa sylissään silittävä kliseinen pahispomo ilman trooppisella saarella olevaa salaista tulivuoritukikohtaansa? Ei yhtikäs mitään, joten siinäpä oiva näpertämiskohde manageroitavaa vaille oleville pelaajille.
 |
| Dr. Evil, otaksun? |
Idea Austin Powersin tyyliin stailatusta kuuskytluvun agenttihömpästä on mitä mainioin Tycoon-henkiseen rakentelupeliin. Oman läpipahan imperiumin kehittäminen, suurvaltojen johtajien kiristäminen toinen toistaan kierommilla maailmanlopun uhkakuvilla sekä tietenkin oman tukikohdan suunnittelu ja varustaminen kieroilla ansoilla nokkansa toisten asioihin tunkevia Bond-wannebeja silmälläpitäen tarjoaa mahdollisuudet vaikka mihin.
Omaa pahaa alter egoansa ei valitettavasti saa luoda itse, vaan se valitaan niukasta kolmen kliseisen rikollispomon joukosta. Vaikka kunkin taustaa ja luonteenpiirteitä kuvaillaankin erikseen valintaruudussa, ei pelattavalla hahmolla ole periaatteessa mitään vaikutusta pelin tapahtumiin. Ainoana käytännön eroavaisuutena kullakin on pelin alussa oma, tietyillä erikoisominaisuuksilla varustettu superkätyrinsä tyyliin Bond-elokuvien rautahammas tai se hattua tappavana frisbeenä käyttävä pikkumies. Nämä pelaajan oikeana kätenä ja luottomiehenä toimivat superkätyrit keräävät taisteluista ja suoritetuista tehtävistä kokemusta ja oppivat ajan kuluessa yksilöllisiä erikoisominaisuuksia. Maailmanvalloituksen edetessä ja pelaajan pahamaineisuuden kasvaessa pelaaja voi palkata itselleen enemmänkin näitä superkätyreitä: kahdentoista omalaatuisen persoonan valikoimasta voi itselleen hankkia korkeintaan seitsemän.
Kun käsky käy, silloin liikutaan!
 |
| Meilläpäin asiat yleensä PUHUTAAN halki. |
Oman pomohahmon lisäksi ainoastaan superkätyreitä voi komentaa suoraan perinteiseen RTS-tyyliin hiirellä klikkailemalla. Suurin osa pelaamisesta tapahtuukin Dungeon Keeperin hengessä epäsuoria komentoja jakamalla ja tukikohdan pohjapiirustuksia piirtämällä. Pelaaja voi esimerkiksi klikkaamalla tukikohdan lähistöllä norkoilevaa vihollisen agenttia määrätä sen vangittavaksi tai tapettavaksi, jolloin lähistöllä olevat yksiköt toimivat automaattisesti pelaajan käskyjen mukaan miten parhaiten taitavat. Jos pelaaja ei klikkaa komentoa, mitään ei myöskään tapahdu, jos nyt ei ihan kuulaa ole tulossa kalloon. Oma-aloitteisuuden uupuminen hajottaa pelaajan nopeasti pelin edetessä, kun jokainen tukikohtaan samanaikaisesti hyökkäävästä kahdestakymmenestä agentista täytyy naksauttaa erikseen tiettyjen toimenpiteiden kohteeksi.
 |
| Oman tukikohdan louhiminen peruskallioon käy työstä. |
Myös rakentajayksiköt toimivat epäsuoran käskytysjärjestelmän mukaan räjäytellen kallioon käytävää, rakentaen huoneita ja kantaen kalusteita sen mukaan miten pelaaja on etukäteen pohjapiirustuksia ruudulle väännellyt. Koska hahmojen tekoäly onnistuu olemaan paikoin hitaanlaista, saa haluttua reaktiota odotella pahimmillaan ikuisuuksia. Peruskallioon louhittavan tukikohdan laajentaminen on jatkuvaa tuskaa: uuden huoneen pohjapiirustuksen piirtämisen jälkeen aikaa tuhraantuu minuuttitolkulla ennen kun työläinen hokaa olemassaolevan työtehtävän, laahustaa rahaholviin keräämään tarvittavan määrän kultaa, raahautuu toiselle puolelle karttaa hakemaan dynamiittia, löntystelee sen pisimmän reitin kautta rakennuspaikalle, räjäyttää seinään reijän sekä samalla kätevästi itseltään puolet kestosta, pystyttää rakennustelineet ja lopulta saa aikaiseksi valmiin huoneen. Mitään ajan nopeuttamissysteemiä ei luonnollisestikaan ole saatavilla ja odottaminen onkin se, mitä pelaaja Evil Geniuksessa enimmäkseen tekee.
Maailmaa valloittamaan
Oman tukikohdan rakentaminen on helppoa ja hauskaa, joskin edellä mainituista syistä tuskaisan hidasta puuhaa. Kallioon louhitaan kaikki välttämättömät huoneet miehistötuvista harjoittelualueisiin ja laboratorioihin, mutta se ei vielä riitä. Oma rakas rakennelma on myös suunniteltava mahdollisimman turvalliseksi, sillä ennemmin kuin myöhemmin kutsumattomia vieraita alkaa virrata saarelle sellaista tahtia, että valvomo ja erilaiset vartiointisysteemit kameroineen, kaiutinjärjestelmineen, turvaovineen ja mielikuvituksellisine ansoineen tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Hyvisagenttien kanssa kamppailun lisäksi rakentelumoodissa hallinnoidaan myös henkilöstöä, kuulustellaan vankeja ja koulutetaan näiltä saatujen tietojen avulla uusia yksiköitä, kehitetään tiedeosastolla kieroja maailmanvalloitusvempeleitä ja etenkin kärsitään laahaavasta pelitemmosta, hankalasta käyttöliittymästä sekä turhauttavasta mikromanageroinnista. Tämän lisäksi varsinaista terrorityöskentelyä ja rahan "tienaamista" harjoitetaan suurta lautapeliä muistuttavalla maailmankartalla.
 |
| Karttamoodissa omat yksiköt siirretään tositoimiin ympäri maailmaa. |
Karttaruudussa omia yksiköitään voi siirtää tukikohdasta eri maanosiin joko ryöstämään pääomaa, kidnappaamaan tärkeitä ihmisiä tai suorittamaan erilaisia tehtäviä. Mitä agressiivisemmin pelaajan yksiköt häärivät pahanteossa, sitä kuumempana eri valtioiden virkavalta käy, jolloin myös erilaisten tarkastajien, agenttien, soluttautujien, sabotöörien ja sotilaiden hyökkäykset pelaajan tukikohtaan lisääntyvät. Melko turhaksi jäävällä maailmankarttamoodilla ei ole oikein mitään pelillistä sisältöä. Pelaajalle tarjotaan vain yksiköiden hankalasti toteutettua siirtelyä paikasta toiseen ja minuuttitolkulla kestävää tuloksien odottelua, jotka nekin ilmaistaan vain kuivana tekstiruutuna. Jotenkin olisi toivonut käsinkosketeltavampaa otetta ympäri maailmaa tapahtuviin erikoisiin tilanteisiin vaikka pienimuotoisten tehtävien tai alipelien muodossa.
Kaiken lisäksi rakennusmoodissa touhuavalla pelaajalla ei ole mitään mahdollisuutta reagoida karttaruudulla tapahtuviin hyökkäyksiin tai muihin yllättäviin tilanteisiin, sillä tieto ei kulje eri moodien välillä. Jos superagentti esimerkiksi päättää laittaa pisteen Australiassa hämäräpuuhiaan tekeville yksiköille, saa pelaaja tietää tusinan sotilaan kuolemasta vasta kun seuraavan kerran sattuu katsomaan maailmankarttaa. Pelin automaattinen pausetus, varoitusääni tai edes ilmoitus uhkaavasta tilanteesta olisi tullut tarpeeseen.
Visuaalisuus lopahtaa menuihin
 |
| Kutsumatta kyläilevät agentit saavat isän kädestä. |
Vaikka tiettyä yritystä löytyykin, ei Evil Geniusta voi miksikään visuaasuuden riemuvoitoksi kehua. Erinomaisen tyylikkäät alkumenut ovat vielä ehtaa rautaa niin tyylitellyltä ulkoasultaan kuin upeilta, aihetyyliuskollisilta musiikeiltaankin, mutta itse peliin päästessä tunnelma latistuu: musiikit taantuvat mitäänsanomiksi ja heikosti teksturoitu, kulmikas grafiikkakin on kuin viime vuosituhannelta. Tyylillisesti ollaan hyvin pitkälti NOLF:in hengessä, mutta ainakaan minua pelin kuivan "humoristinen" ote ei oikein saanut nauramaan. Toki ruudulla sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain ja pienä yksityiskohtia riittää jokaiseen toimintoon, mutta silti tapahtumat jäävät jotenkin etäisiksi. Lähelle zoomatessa huomaa, että omaperäisten hahmojen stailaukseen ja monipuoliseen animaatioon on panostettu, mutta tämäkin on lähinnä kuriositeetti kun pelaamisesta ei kerran tule mitään, ellei pelikameraa keikuttele ylimmässä mahdollisessa asennossa.
Evil Geniuksen perimmäinen idea Pahan Imperiumin rakentamisesta 60-luvun agenttileffoille irvailevaan henkeen on aivan mahtava. On todellinen sääli, että huumorihermoja kutkuttavasta aiheesta ei olla saatu irti parodiaa kuin murto-osa sen potentiaalista. Homma on jätetty puolitiehen ja pelilliset ongelmat tekevät pelaamisesta ikävän vaivalloisen kokemuksen. Kun grafiikkakin on hieman ponnetonta ja musiikki mitätöntä, ei lineaarista ja itseään toistavaa yksinpelikampanjaa yksinkertaisesti jaksa tahkota kovin pitkälle. Toivottavasti joku kuitenkin varastaa tästä hyvän idean ja vetää pisteet kotiin kunnollisella toteutuksella. Jään odottamaan.
Evil Genius -demoTeppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
