Vuosikymmen sitten julkaistu alkuperäinen Doom ei ole vain tietokonepeli muiden joukossa. Se on ajaton mestariteos, kaikkien tuntema klassikko ja kuolematon legenda - keskeinen osa pelihistoriaa siinä missä Mario, Pac-Man ja Tetriskin. Kun tällaisen statuksen omaavasta pelistä päätetään tehdä teknisesti modernisoitu uusioversio, tietää sen varmaksi jo etukäteen, että olipa lopputulos mikä tahansa, se jakaa pelaajien mielipiteet kahtia. Jos alkuperäisestä ideasta livetään liian kauas, valitetaan että peli ei tunnu tarpeeksi esikuvaltaan, mutta toisaalta liian perinteinen tuotos saa ihmiset puolestaan itkemään innovaation puutetta. Eipä käy id Softwaren poikia ja tyttöjä kateeksi, mutta on se tarpeeksi vaikeaa jo ihan tällaisen pelin arvosteleminenkin.
Tietenkin vanhojen tuttujen vihollisten 3D-versiot bump mappauksineen ja valoefekteineen on helppo kehua huumaavan nostalgiatripin ansiosta maasta taivaaseen samalla messuten suu vaahdossa Doomin nimeen, mutta joillekin jo pelkkä nimi pelilaatikon kannessa saattaa olla riittävä syy pitää Doomin kolmatta tulemista upeimpana pelinä ikinä. Toisaalta yksistään koodivelho Carmackin uusimman grafiikkamoottorin tarjoamalla visuaalisuudella myydään tätä peliä varmasti kymmenien miljoonien eurojen edestä. Kaikki tämä on ihan ymmärrettävää, mutta siitä huolimatta pitäisi pystyä tarkentamaan hype-pintaa syvemmälle ja katsomaan onko itse pelistä mihinkään?
Alkuperäisen jalanjäljissä
 |
| Realistiset valot ja varjot ovat tunnelman luomisessa puoli ruokaa. |
Doom 3:n tarina mukailee pääpiirteittäin alkuperäisen Doomin tapahtumia: helvetilliset voimat pääsevät yllättäen valloilleen UAC:n Marsin tutkimuskeskuksessa ja pelaaja joutuu yksinäisenä sotilaana raivaamaan tiensä läpi loputtomalta tuntuvan demoni- ja zombiarmeijan sekä kahlaamaan helvetin painajaismaisiin syövereihin estääkseen pahuuden pääsyn maahan.
Takavuosien yksinkertainen, parilla tekstirivillä selitetty juonikuvio on luonnollisesti saanut uusintapainokseen reilusti lisää syvyyttä ja välitavoitteita hätäsignaalin lähettämisestä metron käynnistämiseen ja teleporttilaitteen korjaamiseen. Muutamat hyökkäyksestä selvinneet tiedemiehet, radioon ohjeita kailottava kessu sekä muut laitoksen henkiinjääneet ovat pelillisesti kutakuinkin yhdentekeviä, mutta muodostavat tapahtumista jotenkin todellisemman ja mielenkiintoisemman kokonaisuuden. Myös sieltä täältä löytyvät henkensä heittäneen henkilökunnan äänitallenteet ja sähköpostit tukevat tehokkaasti juonta ja ennen kaikkea rakentavat tunnelmaa.
Yksin pimeässä
Tunnelma on Doom 3:n kohdalla avainasemassa: alkuperäisen Doomin suoraviivaisen vauhdikas räiskyttely on vaihtunut huomattavasti hidastempoisempaan, synkempään ja painostavampaan kauhupeliformaattiin. Toki hirviöiden lahtaaminen on edelleen pelin pääasiallinen sisältö, mutta demoneita ei enää lanata armeijakaupalla, vaan yksikin varjosta yllättävä hirvitys voi sopivassa tilanteessa viedä hengen. Pelin tapahtumapaikkana enimmäkseen toimiva tutkimuskeskus on rakennettu Alienin tunnelmia lainaillen klaustrofobisen ahtaaksi ja sysipimeäksi käytäväsokkeloksi. Pelaajalla on toki taskulamppu, mutta sitäpä ei käytetäkään yhtä aikaa aseiden kanssa. Vaihtoehtoina on siis joko kyky valaista ympäristöä tai ampua sokkona. Tokihan futuristinen ammattisolttu oikeasti käyttäisi pimeänäkölaitetta, teippaisi fikkarin rynkyn kylkeen kiinni tai edes osoittelisi lamppua vasurilla, mutta tässä tapauksessa taskulampun käytön kieltämättä keinotekoinen rajoittaminen kuitenkin toimii ja on pelin tunnelman kannalta melkoisen nokkela veto.
 |
| Tyhjästä teleporttaavat viholliset aiheuttavat pelaajalle tuon tuostakin ylimääräistä päänvaivaa. |
Jatkuva pimeys, vilkkuvat strobovalot, siellä täällä sihisevät koneet ja höyryä suihkivat putket luovat erinomaisen äänimaiseman kanssa peliin todella painostavan ja uhkaavan tunnelman joka on ehdottomasti parhaimmillaan yksin pimeässä huoneessa pelatessa. Kenttäsuunnittelu on kuitenkin hieman kaksijakoinen kokonaisuus, sillä vaikka tyyli sinänsä tavoittaakin erinomaisesti alkuperäisen Doomin tunnelman, kärsii tarkasti rajattu putkimainen kokonaisuus pahasti vaihtelun puutteesta. Sysipimeät ja enimmäkseen ärsyttävän ahtaat käytäväkompleksit, laboratoriot, tietokonekeskukset, ilmastointiputket, konehuoneet ja varastot käyttävät kaikki lähes samaa harmaan metallista tekstuurivalikoimaa ja ne alkavat toistaa itseään hyvin nopeasti. Viimeistään pelin puoliväliin mennessä sitä alkaa jo toivoa löytävänsä edes muutaman valaistun huoneen jossa olisi ehkäpä jotain värejäkin. Marsin punasävyisten hiekkamyrskyjen piiskaamassa ulkoilmassa piipahdetaan sentään muutamaan otteeseen mutta jatkuva hapenpuute tekee näistäkin vierailuista todella pikaisia. Onneksi pelin loppupuoliskon visiitti tyylikkäästi toteutettuun helvettiin tarjoaa piristävää (joskin hyvin lyhytkestoista) vaihtelua muuten monotoniseksi äityvään käytävien mittailuun.
Takavuosilta tuttua tykinruokaa
Doom 3:n viholliskaarti on aikaisempia Doomeja pelanneille enimmäkseen tuttua tavaraa ja niistä saa varmasti ne vaadittavat nostalgiasävärit. Hitaat ja kankeat zombit ovat perus-tykinruokaa, mutta jotkut näistäkin pirulaisista ovat onnistuneet varustautumaan haulikoilla, konepistooleilla, jakoavaimilla ja jopa moottorisahoilla. Toinen perusvihollistyyppi on tietenkin tulipalloja viskelevät impit, jotka myös liikkuvat nopeasti ja hyppivät inhottavasti silmille. Muista takavuosien lemppareista mainittakoon vielä valtavat Mancubusit, ilmassa leijailevat Cacodemonit, tuplaraketinheittimillä varustautuneet luuranko-Revenantit ja aina yhtä "sympaattiset" Pinky-demonit. Kokonaan uusia vihollistyyppejä ei ole kuin muutama ja nekin ovat enimmäkseen tylsiä, mielikuvituksettomia ja/tai ärsyttäviä, joten vanhassa vara parempi.
 |
| Muutamaan otteeseen pelaaja päästetään ahtaista käytävistä Marsin punaisen taivaan alle. |
Vihollisten tekoäly on suoraviivaista, mutta mutkittelematta päälle rynnivät monsterit eivät oikeastaan tämän tyylisessä pelissä haittaa sen kummemmin. Enemmänkin ottaa päähän tyhjästä selän taakse teleporttaavat viholliset ja tapahtumien äärimmäisen pitkälle viety skriptaus, joka syö Doom 3:sta alkuinnostuksen jälkeen kaiken yllätyksellisyyden. Uudelleenpeluuarvokin karisee, kun vapaasti pitkin kenttää vaeltavia hirvityksiä ei ole ja pelaaja oppii nopeasti ulkoa kaikki örkkien sijainnit, väijytykset ja ennalta käsikirjoitetut "yllätykset".
Myös asevalikoima on hyvin pitkälti tuttua kamaa ensimmäisestä Doomista haulikkoineen, miniguneineen, sinkoineen ja plasmakivääreineen. Moottorisaha on luojan kiitos jälleen mukana, mutta valitettavasti kaksipiippuisesta superhaulikosta ei voi sanoa samaa. Uusia tuttavuuksia on kolme: geneerisen tavanomainen konetuliase, kumipallomaisesti pompsahtelevat mutta tehokkaat kranaatit ja mystinen, Soul Cubeksi nimetty muukalaisartifakti. Kaikkia aseita vaivaa tietty munattomuus ja tehottomuuden tunne. Ehkä osasyyllisenä ovat aivan liian hiljaiset ja ponnettomat ampumaäänet, mutta myös vihollisten (heikoimpia zombeja lukuun ottamatta) reaktiot saamiinsa osumiin ovat melkoisen laimeita tai jopa olemattomia kun ilmekään ei värähdä ennen kuolinanimaatiota vaikka pelaaja pistelisi millaista sarjaa minigunilla.
Graafinen vallankumous
Doom 3 näyttää todella hyvältä - sitä tuskin kukaan voi kieltää. Carmackin uusi grafiikkamoottori piirtää Marsin tutkimuskeskuksen pelaajan monitorille uskottavasti ja hämmentävän käsin kosketeltavalla tavalla. Etenkin dynaamiset valot, varjot ja erilaiset heijastukset näyttävät pykälää hienommilta kuin yhdessäkään toisessa tämän hetken peleissä. Toimiva ja reaaliaikainen valaistus luo mahtavasti tunnelmaa ja vetää pelaajan hyvin sisään Doomin universumiin. Myös ennennäkemättömän tarkat ja pitkiä videopätkiä pyörittävät televisioruudut ja tietokonenäytöt kiinnittivät heti huomiota poikkeuksellisella tyylikkyydellään. Kaikki muut pelimaailman tekstuurit eivät kuitenkaan ole ihan viimeisen päälle tarkkoja ja muutamat vihollisetkin olisivat kaivanneet vartaloonsa hieman runsaammin polygoneja. Maisemat ovat myös ikävän staattisia ja fysiikkamallinnus on melko rajallista: mikään ei tunnu menevän rikki, seiniin ei jää luodinreikiä ja irtaimistostakin vain murto-osa reagoi millään tavalla räjähdyksiin tai ampumiseen. Edes vihollisten räsynukke-efekti ei oikein vakuuta ja sekunnissa takaisin helvettiin haihtuvat raadotkin vähän harmittavat, vaikka efekti sinänsä onkin komea.
 |
| Visiitti helvettiin on Doomia perinteisimmillään. |
Kokonaisuus on pikkuvioistaan huolimatta erinomaisen eheä ja normal mapping -tekniikalla lisätyt yksityiskohdat pelastavat paljon. Mikään ei kuitenkaan tule ilmaiseksi ja pelin suosituskokoonpano kannattaa ottaa tosissaan. Testikokoonpanolla peli pyöri enimmäkseen ihan pelattavasti, mutta kaikkein tiukimmissa tulitaisteluissa ja isoimmissa huoneissa alkoi selvästi vanhentuneen raudan rajat tulla vastaan.
Vielä grafiikkaakin vakuuttavampi osa-alue Doom 3:ssa on sen loistava ja monipuolinen äänimaailma. Hieman lepsuja aseiden ääniä ja tuhnuisia räjähdyksiä lukuun ottamatta audiototeutus on ehdotonta priimatavaraa. Ääninäyttelijät vetävät roolinsa läpi poikkeuksetta erittäin uskottavasti ja hirviötkin päästelevät juuri sen verran yksilöllisiä (ja hiuksia nostattavia!) ääniä, että pelaaja oppii kuulemaan mitä kauheuksia seuraavan kulman takaa on luvassa. Ympäristön taustaäänet pahaenteisestä koneiden huminasta ja tietokoneiden piippauksista tuulen ulvontaan, vertahyytävään nauruun, pimeydestä kumpuavaan raskaaseen hengitykseen ja kauhunkirkaisuihin sekä uhkaaviin kolahduksiin luovat ennenkuulumattoman tiheän äänimaiseman ja hyvät hifi-kuulokkeet tai surround-vehkeet ovatkin lähes pakollinen varuste tätä peliä pelatessa. Kun hyytävän hyvät äänet yhdistää vielä pelin synkän painostavaan visuaaliseen ilmeeseen, voi heikkohermoisimmilla pelaajilla olla hyvin nopeasti kurat housuissa.
Taistelu tylsyyttä vastaan
 |
| Scifistiset maisemat ovat paikoitellen kuin suoraan kovan budjetin tieteiselokuvasta. |
Yksinpelissä riittää pelattavaa tuollaiset parikymmentä tuntia, jonka luulisi olevan kenelle tahansa vähintäänkin tarpeeksi. Itselleni alkoi pimeissä käytävissä ramppaaminen riittää jo noin puolivälissä, sillä peli toistaa itseään ihan tolkuttomasti. Vaikka tunnelma säilyykin läpi pelin erinomaisena, alkavat pelottavaksi tai säikäyttäväksi tarkoitetut tilanteet jossain välissä väkisinkin haukotuttaa, eikä tilanne siitä oikein miksikään enää loppupelin aikana muutu - paitsi että pelaaja oppii aina vihollishyökkäyksen hetkellä ampumaan selän taakse teleporttaavat vihulaiset ennen kuin ne pääsevät "yllättämään".
Oikeastaan ainoa Doom 3:n eteenpäin työntävä voima on pelaajan halu nähdä ne loputkin perinteisistä Doom-monstereista nykyaikaistettuna uudella ja komealla grafiikkamoottorilla. Grafiikka ja äänet ovat upeaa kamaa, mutta peli olisi voinut olla vielä niin paljon parempikin. Kuten alussa jo totesinkin, on tämän kaltaisen pelin arvosteleminen monesta syystä pirun hankalaa. Pakostikin pisteisiin tulee lisättyä jotain nostalgiabonuksia, mutta minkäs teet kun kyseessä on kuitenkin uusi Doom. Toisaalta näin odotettua peliä kohtaan tulee automaattisesti suhtauduttua aavistuksen ylikriittisesti joten ehkäpä nostalgiapisteet ja ylikriittisyys nyt sitten kumoavat toisensa ja lopulliset pisteet vastaavat edes jollain tavalla totuutta.
Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
