Voih... Reilut kymmenen vuotta sitten kaikki oli paljon hauskempaa. Reilut kymmenen vuotta sitten oli sanomattakin selvää, että taistelussa He-Manin ja mutanttininjakilpikonnien liittoumaa vastaan, tarvitsi Skeletor kaiken avun mitä lelulaatikosta löytyi. Muuta järkevää käyttöä en keksinyt Transformerseille silloin, enkä keksi oikeaa loppusijoituspaikkaa kyseiselle ongelmajätteelle vieläkään. Vähintään yllättävänä käänteenä pidän sitä, että kerrankin huonosta lisenssistä on osattu rakentaa suhteellisen toimiva peli.
Muovi on must
 |
| Supersankari nimeltä... Rekkamies! |
Ikiaikaiset robottimme jakautuvat kahteen leiriin, kiltteihin autobotteihin ja tuhmiin decepticoneihin. Pelaaja räiskii tietenkin autobottien puolella, mikä on sääli, sillä porukka on nössöintä sankarisakkia sitten Maailman vahvimman nallen, Pompin ja Kilpisen. Decepticonit muuttuvat jättiläisroboteista helikoptereiksi, hävittäjiksi ja muiksi tuhokoneiksi, kun autobottien alter egot ovat rekka-autoja ja muuta hyödytöntä. Automuotoa käytetään itse pelin aikana lähinnä pitkien matkojen taittamiseen ja vauhdin ottamiseen ennen pitkiä hyppyjä. Muu aika kompuroidaan konemuodossa.
Omalta koneplaneetaltaan nämä autobotit eksyvät meidän maapallollemme siksi, että action-figuurien kokoiset miniturotkin tulivat tänne, itse asiassa jo miljoona vuotta sitten. Logiikka on yhtä rautaista kautta linjan, mutta niin se taisi olla vanhoina hyvinä aikoina yleisestikin. Korkea ei ole rautapitoisuus myöskään pelin lukuisissa roboteissa, jotka näyttävät täysin samoilta muovipalikoilta kuin Armada-lisänimikkeellä varustetut lelut lähimmässä Citymarketissasi. Action-figuurien suurena ystävä arvostaisin asiaa suuresti, jos en halveksisi Optimus Primea kumppaneineen niin karvaasti.
 |
| Maisemia piisaa vaikka kiikareita käyttäisi. |
Optimus Pee on iso ja voimakas punainen sotapurkki, ja käytännössä se ainoa hahmo jolla peliä pelataan. Yhteensä hahmoja on kolme, mutta koska Optimus pystyy käyttämään enemmän erikoislaitteita kerrallaan kun muut, jäävät nopea Hot Shot ja kestävä Red Alert auttamatta vaihtopenkille. Kiitettävän kattava ase- ja varustevalikoima on robotista riippumatta sama, vaikka aseiden teho jannujen välillä vaihteleekin. Pyssyjen efektit ovat tasoa laavalamppu ja diskopallo, mikä on kerrankin onnistunut tyylivalinta oikeanlaisessa pelissä. Valosäihke on tosin sen verran äärimmäistä, ettei useampien vihollisten ristitulituksessa pelitapahtumista ota enää mitään selvää.
Pleikkarilla (melkein) kuin kotonaan
Pelimaailma ei ole erityisen uskottava, mutta se ei ole missään nimessä huono asia. Meininki on komeaa, ja yksityiskohtaiset maisemat jatkuvat pitkälle horisonttiin ilman perinteisiä sumuefektejä. Pääreitiltä voi poiketa tutkimusretkille, mikä on myös kannattavaa, sillä aseita, erityisvarusteita ja ylimääräisiä bonuksia on piilotettu ympäri pitäjiä. Metsistä täytyy antaa erityiskunniamaininta, sillä puita on todella paljon, ja varsinkin kauempaa katsottuna ne todella näyttävät metsiltä.
 |
| Tasopomo huitoo kohta kuin heikkopäinen. |
Yleisiä ihastelufiiliksiä laskee se, että paikat ovat kuin kiveä, eikä juuri mitään voi pistää palasiksi. Myös mittasuhteet tuntuvat olevan välillä hukassa: palmupuut ovat kerrostalon kokoisia ja muinaisten kääpiöpyramidien käytävät kookkaille autoboteille sopiviksi väsättyjä. Joskus on hankala ymmärtää sitä, että minkäs kokoisella hepulla tässä liikutaankaan ja minkä kokoisessa ympäristössä.
Laajojen maisemien lisäksi peli tarjoaa suhteellisen laajoja taisteluja, joihin osallistuu jopa kymmeniä vihollisia yhtä aikaa. Kun täydennysjoukkoja kuskataan vielä paikalla kookkailla avaruusaluksilla, tuntee sitä todella taistelevansa suurta ja hyvin järjestäytynyttä viholliskeskittymää vastaan. Kivaa siis... kivaa ainakin jos peli ei hyytyisi paikoitellen etanatasolle. Pikaiseksi puolustukseksi on painotettava uudemman kerran sitä, että grafiikka on pleikkaritasoon nähden todella hyvää, ja hidastelua lukuun ottamatta peli on teknisesti huippuluokkaa - jopa lataustauot on saatu kiitettävän lyhkäisiksi. Musiikista en liiemmin välittänyt ja autobotit kuulostavat autoillessaan mikroautoilta, mutta se on pientä se.
Piinaa ja peruskivaa
 |
| Hornetti-decepticon on esimakua tulevasta piinasta. |
Sisältöpuoli ei pärjää kylmälle tekniikalle. Kauheuden huippuna lähes jokaisen kentän päättävät loppuvastukset ovat, paria poikkeusta lukuun ottamatta, aivan käsittämättömän ärsyttäviä ilmestyksiä. Decepticon-karjut ovat liian nopeita, liian voimakkaita ja liian kestäviä, jotta heitä vastaan taistelu olisi mitään muuta kuin piinaa. Heput tuovat mieleen kaksiulotteisten aikojen hirmupomot, mutta kolmiulotteisia vastuksia vastaan sen oikean, aina toimivan taktiikan opettelu on kahta kauheampaa. Kolmannen kentän helikopterisysteemimies kaatui esimerkiksi tuurilla, riippuen tasan siitä minne tuo heppu minut robottimuodossaan aluksi tyrkkäsi, jos tyrkkäsi. Jos pomot eivät ole muuta, niin ovat ne ainakin näyttäviä: kirjaimellisesti valtamerilaivan kokoinen lentotukialus-mecha-godzilla-mikälie on näkemisen arvoinen.
Ilmassa liiteleviin kohteisiin osuminen on ärsyttävän vaikeaa muissakin kuin pomomatseissa, sillä vastukset ovat nopeita ja väistelykykyisiä, eikä automaattitähtäystä ole. Transformersia vaivaa myös robottiräiskintöjen iänikuinen ongelma, eli vastustajien liioiteltu kestävyys. Perunan kokoiset tappohirmut kellistyvät nopeasti, mutta niiden tuhoamisesta ei juuri tyydytystä irtoa. Isompien metallimörköjen kanssa homma ajautuu monesti perinteiseksi pelleilyksi, jossa molemmat osapuolet pyörivät toistensa ympäri ja ampuvat samalla armottomasti - ja osuvat jokaisella ammuksellaan.
 |
| Tälläkään autolla en osannut peruuttaa. |
Pelin toimintapuoli on periaatteessa aika yksinkertaista napin pohjassa pitämistä, mutta vihollisten määrä ja voima on sen verran varteenotettavaa, että toimiaan kannattaa miettiä kertaan jos toiseenkin. Esimerkiksi kiikarikiväärin ja heijastussuojakilven harkittu käyttö tuottaa paremman tuloksen kuin päätön säntyily sinne tänne raketinheitin laulaen. Tallennuspisteissä robottinsa varustusta voi päivittää tilanteeseen paremmin sopivaksi, ja myös pelihahmon vaihto onnistuu siinä samalla.
Suurin osa ajasta räiskitään, mutta vain suurin osa, mikä on sääli sinänsä. Kaahailu automuodossa on satunnaisena piristyksenä toimivaa, mutta samaa ei voi sanoa tasoloikinnasta eikä varsinkaan liitolentelystä. Metallisiivillä liito on sen verran kömpelöä ja hankalaa, että äkkinäinen voisi kuvitella kyseessä olevan monimutkaisempikin simulaattori. Myös silloin tällöin eteen tupsahtavat tasoloikkaongelmat keskeyttävät jouhevan etenemisen ikävästi. Pahimmillaan hyppytasot ovat niin himmeästi valaistuja, että pelaaja kävelee suoraan alas useamman kerran, ennen kuin onnistuu pomputtamaan bottiaan pitkin sitä ainoaa oikeaa reittiä.
Lisenssipeli ei muuksi transformoidu
Vaikka yritys on kova, on Transformers loppujen lopuksi pelkkä faneille tarkoitettu lisenssipeli. Pääpelin lisäksi tosifaneja kiinnostanee koluta kenttiä suurennuslasin kanssa lävitse, sillä ylimääräisiä bonuksia on jaossa runsain määrin sarjakuvista videopätkiin. Transformers on kymmenvuotiaiden ja vähän vanhempien ikioma pikku-Halo - joskin sen verran laadukas sellainen, että suosituksia kehtaa jaella myös robottien kanssa lapsuutensa viettäneille aikamiehille. Jos lelurobotit eivät ole kiinnostaneet ennen tätä, eivät ne kiinnosta tämän jälkeenkään.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
