Herra kaikkitietävänä nauroin makeasti kun kuulin aikanaan muiden puhuvan tosissaan uutisesta, jonka mukaan Microsoft muka antaisi ilmaisia pelejä ja ohjaimia konsolinsa kalliimmalla hinnalla ostaneille. Hymy hyytyi pari päivää myöhemmin. Vahingosta tippaakaan viisastumatta olin jälleen hilpeällä tuulella kun Nintendon luottopelitaloa Rarea oltiin mukamas myymässä edellä mainitulle amerikkalaisfirmalle, mutta eipä ollut ankkaa sekään uutinen nähnyt, vaan kaupat toteutettiin ja moni jäi niitä suu auki kummastelemaan. Tuhahdin ylimielisesti että samapa tuo, sillä Raren edellinen peli Star Fox Adventures oli sellaista pitkäpiimäistä pakkopullaa, että koko firman olisi minun puolestani voinut vaikka lahjoittaa Nokialle yksinoikeuksineen päivineen.
Tuttuu huttuu
 |
| Kova urakka edessä. |
No, onhan Rare paljon hyvääkin tehnyt. Nipakuusnepailut jäivät itseltäni kokeilun asteelle, mutta ainakin Super Nintendon aikaisia Donkey Kong Countryja ja kumppaneita muistelen lämmöllä. Käsittääkseni Rarelta ei yleensä odoteta niinkään mitään mullistavia, historiankirjoihin suoraan meneviä tuotteita, vaan ennemminkin loppuun asti hiottuja ja pitkäikäisiä pelielämyksiä, jotka kestävät useammankin pelikerran. Katkerat Nintendo-fänit voivat pyyhkiä tuskanhikeä otsaltaan, sillä Grabbed by the Ghoulies on lähinnä yhden suunnittelupalaverin jälkeen pykätty, viikonlopussa läpipelattu keskinkertaisuus, joka unohtuu joulunpyhien jälkeen siinä missä joulumielikin.
Pitkä, kyllästynyt huokaus. Heppoisessa alkujohdatuksessa tyttö kidnapataan kummituskartanoon, joten Cooperiksi kutsuttu poikaystävä pyyhältää perään pelastusoperaatio noin niin kuin päällimmäisenä mielessään. Jepujee, kuinkas muutenkaan. Tästä hirmuisen ilkeästä kidnappauksesta on vastuussa kauhistuttava Paroni Von Ghoul, joka on niin ilkeä mies, että hän punkkaa kimpassa kamalien kummajaisten kanssa. Koska Cooper on pelannut liikaa videopelejä, päättää hän hajottaa ja hakata kaiken mahdollisen pistaleiksi, sen sijaan että yrittäisi etsiä ongelmiin loogisempia tai edes rauhanomaisempia ratkaisuja. Peli on tinkimätöntä turpaan mättöä alusta loppuun.
 |
| Istukaa alas ja olkaa hiljaa! |
Niin sanottu juoni kuljettaa Cooperin tinkimättömän putkimaisesti läpi kartanon ja sen lähialueiden. Missään vaiheessa ei tarvitse eikä saa valita etenemissuuntaansa, joka ei vastaavasti myöskään ikinä ole hukassa. Yleensä vain huoneen tai parin kokoiset alueet ovat pisimmilläänkin todella lyhyitä, eikä niiden läpäisemiseen mitään kovin ihmeellisiä pelitaitoja yleensä tarvitse. Huoneissa olevat örkit hakataan järjestelmällisesti joko nyrkein tai ympäristöstä noukittavin apuvälinein (kaikkea lihakirveestä kinkkuun, kitaraan, kukkaruukkuun ja kakkosneloseen), jonka jälkeen sama odottaa seuraavassa ja sitä seuraavassa huoneessa. Kaavaa maustetaan monilla monituisilla erikoissäännöillä, kuten tietynlaisten örmelien "rauhoittamisella", aseiden käytön kieltämisellä, aikarajoilla tai muulla perustelemattomalla, mutta sentään vaihtelevalla kiusalla. Sääntöjen rikkominen tuo paikalle yhdellä kosketuksellaan tappavan viikatemiehen, joka ei päätä peliä, mutta lähtee jahtaamaan pelaajaparkaa käsi ojossa.
 |
| Animoitu sarjakuva vie höpö-juonta eteenpäin. |
Määrättömästi erilaisia hirviöitä peli ei tarjoa, mutta muutaman nyt kuitenkin. Zombiet ja pikkuiset ghouliet (joita löytyy myös ninjaversiona) on äkkiä potkittu pois jaloista, samaten luurangot, jotka osaavat noukkia kentistä tavaraa lyömäaseeksi kuten Cooperkin. Muumioille ei pärjää ilman tulta, mikä käy myöhemmissä vaiheissa ärsyttäväksi kun kyseisiä kääryleitä pitäisi potkia kohti takan roihuja muiden monstereiden hengittäessä niskaan. Turpaansa saavat lisäksi muun muassa zombiemerirosvot, hämähäkit, kyttyräselät ja ties mitkä harvinaisemmat örveltäjät, noiduttuja huonekalujakaan unohtamatta. Kaartin pitäisi kai olla kovinkin hupaisa, mutta ainoastaan vampyyrikanan debyytti sai itseni hörähtämään.
Ammattilaiset sittenkin asialla?
 |
| Anna pusu. |
Mutkattoman simppelit kontrollit on äkkiä sisäistetty; vasemmasta tatista liikutaan ja oikeasta tapellaan. Minne suuntaan vasemman hyökkäystatin käännät, sinne Cooper hyökkää. Selän takaa tulevat örmelit saavat maistaa taaksepäin suunnattua iskua, sivulle voi lyödä ja niin edespäin. Liipaisimilla käännetään kameraa ja A-napilla napataan kentistä kättä pidempää, joilla voi esineestä riippuen joko lyödä muutaman kerran tai heittää vihollisia. Hommeli toimii hyvin siihen asti kunnes Cooper saa käyttöönsä jonkin erikoispyssyköistä (vaahtosammuttimen, vesipyssyn tms.), joilla ampuminen hoituu hieman pidemmällä painalluksella kuin niillä lyöminen. Paniikki meinaa iskeä kun panokset loppuvat tai ne eivät tehoakaan tiettyihin vastuksiin.
Ghouliesin graafinen ulkoasu on silkkaa piirroselokuvaa hah-hah-hassuine hirviöineen kaikkineen. Kohtuullisen tyylikkäät välinäytökset esitetään omaperäisesti animoituna sarjakuvana, jossa hupaisasti (lue: ärsyttävästi) ähkivien ja inisevien hahmojen repliikit tulkataan pelaajalle laiskasti pelkkänä tekstinä. Ympäristön interaktiivisuus on kiistatta pelin paras puoli. Aivan kaikkea ei saa laitettua ainakaan kirjaimellisesti alkutekijöihinsä, mutta lähes jokaiselle sisustuselementille voi tehdä jotain näkyvää vahinkoa. Lipastoa potkaisemalla laatikot revähtävät auki, hyllyyn hutaistessa tavaraa tippuu lasin helistessä ja niin edespäin. Rikkomalla kaiken voi löytää energiaa, erilaisia bonusesineitä (mm. kuolemattomuus, nopeutus ja vihollisten jäädytys) ja niin sanottuja Rare-kirjoja, joita keräämällä saa auki ylimääräisiä haasteita pääpelin rinnalle. Aseeksi kelpaavat esineet osoitetaan käden kuvalla, ja vihollisten harvennus helpottuukin vaikka pöllimällä astiat pöydiltä tai taulut seiniltä.
Välituntien ykköspuheenaihe
 |
| Grafiikka on parempaa liikkeessä. |
Peli on harvinaisen selvästi lapsille suunnattu, ja nyt ei puhuta ikuisista eikä sisäisistä lapsista vaan oikeista ala-asteen räkäno-...nenuisista pikku enkeleistä. Kymmenen vuotta tai alle. Voisin vaikka vannoa että itsenikin nuorempaan versioon olisi aikanaan iskenyt Ghouliesin sujuva eteneminen ja yllätykset tyyliin "noiduttu telkkari hyökkää kimppuusi" tai "tyttö muuttui möröksi, varo tai se pussaa". Haastepuoli on vähän kaksipiippuinen juttu, sillä lapsiystävällisen (eli aivan liian helpon) pelaamisen kestettyä useamman tunnin, alkaa peli tarjoilemaan satunnaisesti riipivän ärsyttäviä episodeja. Vaikka vaikeaksi peliä ei voi myöhemmissäkään vaiheissa haukkua, ärsyttää samojen kohtien uudelleen tahkoaminen harvinaisen paljon jatkuvaan etenemiseen tottunutta pelaajaa.
Väkivalta on pääosiltaan mietoa, vaikkakin luonnollisesti runsasta. Tuskinpa herkempikään lapsonen menettää yöuniaan luurankojen hajoamisesta tai aaveiden possahtelusta, mutta tiukkapipoisempi moraalinvartija voisi väittää eräiden yksityiskohtien menevän hieman kyseenalaisen puolelle. Kerrankin minun piti potkia kalusteiden väliin jumittunutta ja ulisevaa zombimerirosvoa suoraan perhekalleuksille lähemmäs pariakymmentä kertaa, ennen kuin heppu suostui lopulta kuolemaan. Kaikin puolin surkeata, rujoja kasvojaan epätoivoisesti suojaavaa kyttyräselkä-poloista pieksäessä tulee puolestaan jo suru puseroon, jolloin homma alkaa maistua epäilyttävästi mummonpotkimiselta. Mikä on siis huono asia.
 |
| Viimeisenä seisoo rakkaus. |
Päälle liimatun mutta veikeän lisän kaikkeen tuovat päähenkilön paniikkihäiriöt. Joistain kentistä löytyy aaveita jotka pamauttavat ilmoille punaisen shokkiaallon, johon joutuessaan Cooper menee kauhusta sekaisin ja harhailee hetken ympäriinsä suojattomana. Toisessa pelottelutapahtumassa ruudulle hyppää täysin yllättäen erikoinen, yleensä varsin veikeän näköinen hirviö, jonka aiheuttamasta kauhistuksesta selvitäkseen pelaajan täytyy painella nopeasti ruudulla näkyvä näppäinyhdistelmä. Nämä shokkipelottelut ovat juuri sitä tasoa että haamujengistä painajaisia saavat piltit pysyvät varpaillaan mutta tyytyväisinä.
Huomio mummot ja vaarit
Joku Rare-foreveristi ottaa varmaan herneen nenäänsä siitä että olen painottanut pelin lapsiystävällisyyttä, mutta minkäs teet. Kyseessä on niin selvästi lasten tuote, että pelin kannessa pitäisi lukea Xbox Kids (katso äiti, keksin tavaramerkin) tai jotain vastaavaa, enkä voi asiaa tämän selvemmin sanoa, paitsi ehkä muistuttamalla että tätä mieltä on mies, joka viettää iltansa Harry Potterin huispauspelin parissa. Vaikeustason äkillinen nousu jäänee ainoaksi syyksi miksi tästä ei välttämättä kannata pukille piltin puolesta puhua, mutta jos taloudesta löytyy auttavainen isi, äetee tai sisar, niin mikä ettei, parempi vaihtoehto tämä kahdeksanvuotiaalle on kuin GTA. Aikuistuneempien pelihirmujen kannattanee käyttää energiansa johonkin mielenkiintoisempaan, kuten vaikka uusien kohderyhmäläisten valmistukseen.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
