Ilmojen halki käy lentäjän tie, ja niin päin pois. Valitettavan harvoin kuitenkin konsoleilla, joilla joka toinen lentely tuntuu muutenkin kantavan lisänimeä Star Wars (josta en tosin henkilökohtaisesti valita). PC:lle joskus muinoin ilmestynyt Crimson Skies on pistetty poikki ja pinoon, ja pitkällisen uudelleenmeikkauksen jälkeen se julkaistaan viimeinkin Xboxille, lisänimellä varustettuna ja lupauksiin nähden noin vuoden myöhässä. Kehitysaika on kuitenkin käytetty kohtuullisen hyvin, eikä seuraavaa väliotsikkoamme pidä täten ottaa kirjaimellisesti.
Museotavaraa
 |
| Yksityiskohdista ei ole tingitty. |
Vaikka Crimson Skiesin tapahtumat perustuvatkin vuoteen 1930, ei asiaa tue kuin korkeintaan lentokoneiden ulkonäkö. Vanhanaikaisuus on pelkkä pohja, jolle on ladottu sekä fantasianomaista värikkyyttä että selvää, selittelemätöntä roskascifiä. CS:n maailmassa Yhdysvaltoja ei enää ole, vaan osavaltiot toimivat omillaan ja kärhämöivät toisiaan vastaan. Tiet ja sillat on tuhottu, joten kaikenlaiset lentovehkeet lentsikoista zeppeliineihin ovat kovassa huudossa, niin tavallisten kansalaisten sunnuntai-ajeluilla kuin onnensoturien sotaretkilläkin. Tässä kummallisuuksien maailmassa helikopterit rullaavat vaikka ylösalaisin, lentokoneet ampuvat maaliin hakeutuvia salamoita, junanvaunujen päältä löytyy kiitorataa ja kaikki on muutenkin surrealistista. Isompia yllätyksiä pilaamatta voikin todeta, että pelin sisäinen logiikka muistuttaa enemmän kuin vähän taannoista floppileffaa, Wild Wild Westiä.
 |
| Zeppeliinit toimivat tukikohtina. |
Kuten mainitusta voisi päätellä, ei itse pelaamistakaan voi juuri simulaatiomaiseksi haukkua. Simu-nisteille ei tarjota edes ohjaamonäkökulmaa, vaan loputon räiskyttely ja ensi-apupakettien etsintä hoidetaan tiukasti pyrstön takaa. Silmukat, pyörähtelyt ja muut temput suoritetaan kätevästi oikeanpuoleista tattia painamalla ja kumpaakin tattia nitkuttamalla. Yksi liipaisin sylkee loputtomia kuteja ja toinen rajoitetumpaa tavaraa, eli - koneesta riippuen - joko ohjuksia, ohjusryppäitä tai tuhovoimaisempia ammuksia. Myös kaasu löytyy, samoin ilmajarrut. Vaikka siitä onkin aikaa kun edellisen kerran pyörin ilmojen halki, tuntuivat CS:n kontrollit välittömästi oikeilta. Peli sisään konsoliin, viisi minuuttia ja koneen saa tekemään jo lähes kaiken tarvittavan.
Ohjausta ei ehdi edes ajatella, sillä se syöpyy huomaamattomasti selkäytimeen ennen kuin pelaaja ehtii toipua komean grafiikan aiheuttamasta leuan lattiahakuisuudesta. Näyttävät maastografiikat tulivuorineen ja kanjoneineen luovat hyvät puitteet sulavalle ilmasodalle, joka ei tahmaa kuin ajoittain suurimmissa räjähdyksissä. Runsaassa käytössä olevat, tukikohtinakin toimivat zeppeliinit ottavat vahinkoa ja tuhoutuvat erityisen komeasti. Varsinaiset lentokoneet ovat myös kauniin yksityiskohtaisia, vaikkakaan niitä ei oman koneen lisäksi pääse paljoa ihailemaan, sillä isommassakin telkkarissa toiminta pääsee harmillisen usein tähtäysapukehyksen keskellä olevan kärpäsen suuntaan ruikkimiseksi. Tälle ongelmalle on tuskin ollut mitään tehtävissä, mutta veikkaisin että ohjauskuvakulma olisi helpottanut ainakin tähtäystä.
Pelaa itse myös mainoskatkot
 |
| Ilmat pihalle pallosta. |
Jos Crimson Skies olisi parituntinen elokuva, poistuisin salista luultavasti tyytyväisenä. Indiana Jonesin hengessä kulkevat välinäytökset toimivat hyvin, ja varsinaisen pelaamisenkin aikana sattuu muutama tyylikäs yllätys, joita ei osaa odottaa. Päähenkilö Nathan Zachary on kuin puuttuva lenkki Indyn ja James Bondin väliltä, naistenmies, joka selviää jokaisesta tilanteesta vaikka vahingossa. Aivan nappiin osuu myöskin musiikki, joka tasapainottelee onnistuneesti eeppisen ja veijarimaisen välimaastossa, aivan kuten maestro John Williamsin sävellyksilläkin on monesti tapana.
Elokuvaan vertaaminen on valitettavasti kirjaimellista, sillä Crimson Skiesissa on aineksia tasan yhteen elokuvaan, ei jatko-osaan, ei edes poistettuihin kohtauksiin. Hyvien hetkien väliin on kasattu loputtomasti tyhjänpäiväistä räiskintää ja suojelutehtäviä toisensa jälkeen, ja kaiken taustalla soivat ne samat, kerran niin kivan kuuloiset kappaleet. Murhan selvittämiseen osittain perustuvaa juonta yritetään pitää väkisin hengissä kaiken maailman intiaanikäpyjen ja muiden onnettomien olevaisten auttamisella ja - aargh - tyttelin kidnappaamisella. Ja kohta taas ammutaan ilmalaivoja ja hävittäjiä...
 |
| Hiki puskee niskaan. |
Muutamat kentät koostuvat useista irrallisista tehtävistä, jotka pitää itse etsiä ja vahvistaa. Näissä jos missä alkaa mantra "kampanjaa on pidennetty keinotekoisesti" soimaan korvissa ja näkymään silmissä. Noin viisituhatta lentokonetta ilman järkevää motiivia tiputettuani lopetin pelaamisen, kun kaupunkiin sijoittuvassa "vapaassa" kentässä piti rankaista paikallista räyhäjengiä (useaan otteeseen) ja jopa suojella taksikuskeja, vain jotta tehtävät antaneet virtuaalikettuilijat heltyisivät kertomaan minne pitää seuraavaksi mennä. Tiputtamaan lentokoneita. Ihan pikkiriikkisen vaihtelua kaikkeen liitelyyn tuo onneksi mahdollisuus napata zeppeliinien, laivojen ja rakennusten tykkitornit käyttöönsä.
Jaa ruutu tai pelkkä ilo
Moninpeli jää lievästä alkuinnostuksesta huolimatta hieman vaisuksi, vaikka siihen onkin jonkin verran panostettu. Samalla koneella voi lennellä neljän pelaajan voimin ja Xbox Livessä virtuaalipilottien määrä nousee maksimissaan kuuteentoista. Jaetun ruudun avustuksella yksi kaveri pääsee siivellä Liveenkin asti, luonnollisesti vierailijaksi nimettynä. Pelaajien tasoerot ilmaistaan nimen vieressä ikonilla, mutta tiimien kokoamisessa asiaa ei huomioitu peliaikanani kertaakaan, eikä ominaisuudella ole muuta kuin egoteknisiä syvyyksiä. Livestä saa ladattua ylimääräistä sisältöä yksin ja/tai moninpeliin sitten joskus, arvosteluhetkellä tarjonta koostui tasan ei mistään.
 |
| Konevalikoimasta löytyy jokaiselle jotain. |
Dogfight eli tutummin deathmatch on jonkin aikaa ihan hauskaa, varsinkin tiimiversiona ja vähintään kahdeksalla pelaajalla. Kuudentoista pelaajan kärhämissä on jo suuremman taistelun tuntua, koneiden väistellessä luotisuihkuja, ohjuksia ja toisiaan minkä alas syöksymiseltään ehtivät. Pelikumppanit tahtovat olla hiljaisempaa sakkia kuin muissa peleissä joita olen kokeillut, mutta siitä ei voi tietysti pelifirmaa syyttää. Äänikommunikointi takkuilee ajoittain, muttei mitenkään häiritsevästi, eikä koko ominaisuudella ole suun soiton lisäksi paljoakaan merkitystä. Muuten viivettä ei esiinny ja pelaaminen on kaikin puolin sulavaa. Suomalaista peliseuraa löytyi jo ennen virallista julkaisupäivääkin täysimittaisiin karkeloihin asti.
Lipunryöstö nyt toimii vielä jotenkuten lentokoneillakin, mutta pallon tai jättiläiskanan jahtaamisissa ja roudaamisissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Näitä kaikkia kolmea pelimuotoa koskee sama ongelma eli suuret etäisyydet, joiden takia peliaika kuluu lähinnä nuolen osoittamaan suuntaan kaasutellessa ja pelitovereille manatessa. Pelimuodot ovat suoria käännöksiä maanpäälle sijoittuvien pelien vastaavista, mikä on paitsi pettymys, myös suorastaan typerää. Yksinpelikampanja suorastaan vilisee suojelutehtäviä - mihin ne ovat unohtuneet moninpelistä?
Vaihtoehdoista kiistatta... ainoa
Silloin kuin Crimson Skies rokkaa, se rokkaa kunnolla. Eräät hetket yksinpelikampanjassa lähentelevät täydellistä pelikokemusta, mutta nämä hujaukset jäävät auttamatta muun pakkopullan alle. Lentely on joka tapauksessa mukavaa vaihtelua ainaiselle juoksentelulle, eikä Xboxille(kaan) tuota ilmailua ole mitenkään määrättömästi tarjolla. Jos moninpeliin saadaan lisää potkua uusien pelimuotojen merkeissä (kuten aiemmin mm. Mech Assaultin tapauksessa) voi Crimsonille povata pidempääkin menestystä Liven linjoilla. Tällaisena? Epäilen.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
