Ensimmäinen
Prototype ilmestyi vuonna 2009. Pelissä päähenkilönä toimi Alex Mercer, joka on keskiössä myös kakkososassa. Mystinen virus leviää jälleen ykkösosan tapaan New Yorkissa, ja pahat solttuvoimat yrittävät vierittää syyn infektiosta Mercerin niskoille.
Mercerin syyllisyyteen uskoo myös kakkososan päähenkilönä toimiva rivisotilas James Heller, toimintapeleille tyypillinen kynäniska, joka vannoo pyhää vihaa Merceriä kohtaan, onhan hän menettänyt perheensä tämän takia. Hitaahkon alun jälkeen päästään kuitenkin nopeasti tositoimiin, ja myös Hellerille selviää totuus: Mercer pelaakin oikeassa joukkueessa, ja kaikki on vain salaliittoa ja sotilasjoukot pahoja.
Toki videopelien käsikirjoitus on aina mitä on, mutta jotenkin hämmentää, kuinka nopeasti Heller hyppää Mercerin kelkkaan. Toki jos joutuisi sotilaskoneiston syövereihin ja testieläimeksi, saattaisi sitä itsekin ruveta nopeasti epäilemään työnantajani tarkoitusperiä.
Ihmiset ovat riistaa
Jouduttuaan sotilaskoneiston koekaniiniksi Heller pakenee paikalta supervoimat saaneena ja alkaa jahdata pelimaailmasta löytyviä vihollisia oman kostonsa ajamana.
Prototype 2:n maailma on suhteellisen vapaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että pelaaja voi Hellerin supervoimien ansiosta ravailla pitkin seiniä ja kattoja kuin Hämähäkkimies ikään. Vapaa maailma on vekkuli kokemus, ja muutamat ensihetket pelin parissa katoilla tulee hilluneeksi ihan kiipeilyn ilosta.
 |
| Parhaimmillaan peli on silloin, kun pääsee kurkkimaan sen maisemia yläilmoista. |
Seikkailun ja toiminnan aikana Heller metsästää kaiken pahan alkua ja juurta kyseenalaisella tavalla: mies pystyy näet ottamaan kenen tahansa pelimaailmasta löytyvän hahmon ulkomuodon itselleen. Kikan avulla voi vältellä kätevästi kaduilla parveilevia pahissotilaita ja metsästää niitä oikeasti pahoja ihmisiä. Pelin aikana pelaaja imee Hellerinä itseensä satojen ja taas satojen ihmisten elinvoiman ja ulkomuodon tehtäviä suorittaessaan. Kun kaiken lisäksi pelin taisteluiden aikana tulee passitettua satamäärin täysin viattomia ihmisiä kuoleman porteille, hämmästyttää, kuinka liukkaalla pinnalla
Prototype 2:n moraalikäsitys on. Metsästettäviä sotilaita, tiedemiehiä ja muita pahantekijöitä kohden pelaaja tappaa vähintään kolminkertaisen määrän viattomia sivullisia.
Mitä tapahtui?
Hellerillä on kyky imeä pahisten muistoja itseensä, ja näin edetään tehtävästä toiseen. Usein tehtävän aikana tai niiden välissä taistellaan, mutta taistelu on yksinkertaista ja ennen kaikkea helppoa - vaatisi melkoista nakkisormisuutta kuolla vihollisten käsittelyssä. Välillä pelaajan pitää juosta karkuun sotilasjoukkoja johonkin rauhaisaan paikkaan, minkä jälkeen voi muuttaa ulkomuotoaan toiseen hahmoon. Tämän ansiosta hälytys raukeaa ja pelaaja voi taas rauhassa kävellä kohti seuraavaa tehtävää.
 |
| Pelin kuluessa päähenkilö saa uusia voimia. |
Tapahtumien varrella Heller saa uusia voimia ja kykyjä. Pientä roolipelimäisyyttä tulee mukaan siinä, että pelaaja voi itse päättää, mitä Hellerin kykyä kehittää. Tällä on kuitenkin melko vähän vaikutusta oikein mihinkään. Taistelu on pelissä melkoista napinhakkaamista, ja kuten sanottua, vaikeustaso ei päätä huimaa.
 |
| Vaikka sotilaskoneisto onkin tuttu ja kliseinen paha, on se aina parempi kuin zombit. |
Tehtävätyypit pelissä saisivat olla huomattavasti monipuolisempia. Nyt tuntuu koko ajan siltä, että sitä samaa tehtävää suorittaa koko ajan uudelleen. Aluksi etsitään Hellerin kykyjen avulla seuraava henkilö, joka paljastaa enemmän juonesta. Tämän jälkeen napataan sopiva hahmo, jotta hänen luokseen pääsee helposti ja huomaamatta. Tämän jälkeen imetään vähän muistoja, jotta tiedetään, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Alussa tämä on hauskaa, mutta jo muutaman tunnin pelin jälkeen melko samankaltaiset tehtävätyypit alkavat tylsistyttää.
Kepeitä aukkoja tarinassa
Videopelit toimivat aina omalla logiikallaan, mutta
Prototype 2 vie pelihahmojen ja pelimaailman typeryyden omalle tasolleen. Kukaan ei ylläty, kun pelaaja päättää keskellä kirkasta päivää ravata pitkin talon seinää yläilmoihin. Yhtä vähän he ihmettelevät, kun pelaaja rämähtää katolta alas jymähdyksen saattelemana. Mikäli kadunkulmassa seisoo kolme ystävystä ja pelaaja menee heidän luokseen, repii yhden heistä kurkusta yläilmoihin ja kaappaa ruumiin itselleen, mitä tekevät kaksi muuta pelimaailman hahmoa? Katsovat pitkään - ja siinä se. Sattuuhan tuota.
 |
| Pelin välianimaatiot ovat komeita ja tyylikkäitä. |
Ja tiedättekö, silti pelimaailmassa on oma viehätyksensä. Kaduilla pyörii populaa todella paljon, ja vaikka he ovatkin täysin turhia ja staattisia toistensa kopioita, väkimäärä tuo hienoa suurkaupungin tuntua. Puheensorina kaduilla on jatkuvaa, ja huudahdukset ja sireenien ulvonta tuovat lisäeloa ympäristöön.
Mikäli pelin tehtävät ja taistelu olisi saatu piirun verran monipuolisimmiksi, käsillä olisi saattanut olla onnistuneempi kokonaisuus. Nyt kaikki on vähän sinnepäin: hyvää vaan ei erinomaista, kohtalaista vaan ei kammottavaa. Myös pelin tarinassa olisi ollut petrattavaa, sillä nyt kaikki on vähän liian mustavalkoista ja kliseistä. Paitsi tietenkin itse päähenkilön James Hellerin kohdalla, joka taitaa tappaa pelin aikana ennätysmäärät täysin viattomia siviilejä hakiessaan oikeutusta omalle kostoretkelleen.
Jarkko Fräntilä... olisi mieluummin Hämähäkkimies kuin James Heller.
