Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Electronic Arts / Grasshopper Manufacture
Kotisivut: http://www.ea.com/shadows-of-the-damned
Laitteistovaatimukset: PS3
Testattu: PS3
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Xbox 360

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Edellisen kerran, kun japanilaisen videopeliviihteen rokkitähti Goichi Suda eli Suda51 ja japanilaistoiminnan pioneeri Shinji Mikami löivät hynttyyt yhteen, lopputuloksena oli Capcomin vähintäänkin erikoinen killer7. Kuvaus pätee paremmin kuin hyvin myös kumppanusten tuoreimpaan yhteistyöprojektiin, Shadows of the Damnediin, joka pistää käsitteet manalasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä asenteella uusiksi.

Omituisten otusten kerho. Pomot ovat varsin vaihtelevia ja pistävät manalan mytologian uusiksi.

Ensisilmäyksellä Shadows of the Damned tuo vahvasti mieleen Mikamin aiemmat luomukset. Ulkoisia ja pelillisiä yhtäläisyyksiä on etenkin Resident Evil -sarjan tuoreimpien osien kanssa. Garcia Fucking Hotspurin tyylikkäissä buutseissa ja nahkatakissa astellaan ovet paukkuen kuolleiden valtakuntaan, jossa demoneja sekä muita paikallisia asukkaita lahdataan visusti hahmon olan takaa kuvattuna. Toiminta pitää sisällään kaikki olennaiset Mikami-tyylin selviytymiskauhuelementit, jota sekoitetaan Suda 51:n kepeämpään, ilkikurisempaan ja kujeilevampaan maailmankuvaan. Kun happoisa läppä lentää ja demonien ruumiit kasaantuvat, on Shadows of the Damnedilla oma kiero viehätyksensä.

Onkin suorastaan ihastuttavaa, miten pelin japanilaisen överiksi vedetty luonne on saatu ujutettua pelimekaniikan sekaan. Garcia lähtee pelastamaan tyttöystäväänsä pääpiru Flemingin kynsistä - joissa neitopoloinen kokee toinen toistaan kivuliaampia kuolemia ja muita julmuuksia - apunaan aidan vihreämmälle puolelle loikannut Johnson-pääkallodemoni. Kuten arvata saattaa, jo hahmon nimestä revitään runsaasti alapäähuumoria siitä nauttiville. Veitikka on matkassa muunkin kuin huumoriarvonsa takia, sillä muodonmuuttajana Johnson taittuu ja soveltuu monenmoisiin askareisiin, joista päällimmäisimpänä on toimia Garcian koko asearsenaalina.

Lentokoulu. Sudan tyylille uskollisesti pelimekaniikka rikotaan monenmoisilla kummallisilla ilmestyksillä. Silloin tällöin Garciaa lennätetään sivuttain vierivissä kentissä kuin klassisissa lentelyräiskinnöissä konsanaan.

Perusmuodossa Johnson toimii kuin mikäkin revolveri, kivääri tai haulikko, mutta matkan edetessä kivääri päivittyy kynttelikköä muistuttavaksi monipiippuiseksi tuhokoneeksi, ja haulikollakin voi ennen pitkää laukoa keilapallomaisesti toimivia jättipääkalloja. Ilmestyksille nauraessa on pakko kysyä, että kuka kompensoi - ja mitä? Aisapari toimii myös lyhtynä ja osaa laukoa demonit kutinalla lamaannuttavia valopanoksia. Kajahtaneet aseet eivät ainoastaan kuulosta hauskoilta, sillä jokainen uusi päivitys tuo mukanaan uudenlaisen ja innostavan tavan lähettää manalan asukit tuonelan entistäkin syvempiin jorpakoihin. Ei siis mikään turha kaveri tämä meidän Johnsonimme!

Garcian tappavaa tahtia voi vauhdittaa Johnsonin varsinaisten asepäivitysten lisäksi myös muilla keinoin. Muun muassa aseiden lipaskokoa, tehokkuutta ja tarkkuutta voi kehittää keräämällä sinne tänne ripoteltuja punaisia timantteja, joita voi ostaa myös Resident Evil 4 -henkiseltä kauppiaalta, joka sattuu olemaan hauskalla heinähattuaksentilla puhuva monsteri nimeltä Christopher. Samaisilla arvokivillä voi kehittää myös Garcian kestävyyttä tai vaikkapa valopanosten lamauttavan luonteen pituutta, minkä ansiosta toiminnan voi hioa omaan pelityyliin sopivaksi.

Halipus. Pelin rasittavimpiin kohtauksiin lukeutuvat tilanteet, joissa Garcian on pakoiltava tyttöystävänsä epäkuolleempaa versiota. Vauhdikkaasti perässä kipittävän neitokaisen syleily on tappava, joten suukot on parasta jättää myöhemmäksi, ellei halua tömähtää kuolleena maahan Johnson sojossa.

Shadows of the Damnedin persoonallisuutta tuodaan esille toiminnan oheen lykätyillä pelimekaanisilla ratkaisuilla, pikkupulmilla ja jopa minipeleillä. Pelissä onkin yllättävän paljon vaihtelua, sillä jo erilaiset vihollistyypit vaativat selkeästi toisistaan poikkeavia taktiikoita, olipa kyseessä sitten perusdemoni tai jokin alamaailmaa pyörittävistä pääpiruista. Länsimaisempi liipaisin pohjassa juokseminen ei siis onnistu, joten tässä suhteessa Shadows of the Damnedin toiminta tuntuu klassisemmalta videopelitoiminnalta.

Resident Evil -tyyliin Garcian liikuttaminen on paikoin kankeaa, mikä tavallaan tuntuu jo kuuluvan lajityypin luonteeseen. Ongelmaksi asti tämä koituu etupäässä tavanomaista suurempien vihollisryppäiden keskellä tai pomotaisteluissa, joissa pikainen kääntyminen olisi tarpeen. Rasittavimmatkaan tilanteet eivät sentään ole ylitsepääsemättömiä, sillä toisin kuin Resident Evilin superkoulutetut huippusotilaat, siistissä nahkarotsissa keimaileva latinosankarimme Garcia osaa liikkua tähdätessään, mikä parantaa selviytymisprosenttia sentään viirun verran. Pelaaminen pysyy juuri sopivan paniikinomaisena, vaikka tiettyjen vihollisten kertalaakista tappavat hyökkäykset aiheuttavatkin hampaidenkiristelyä. Onneksi ne oppii tunnistamaan nopeasti vihollisten ennakoivista liikkeistä, mutta joskus ajoitus on silti pelaajan kannalta fataali.

Taktiikkalaji. Vihollisissa on sen verran vaihtelua, että tämänkin veijari kaatuu vain ampulla sen selässä olevat generaattorit.

Pelin muihin kantaviin teemoihin lukeutuu pimeys, joka valtaa pelialueet tasaisin väliajoin. Usvamaisen tökötin peittäessä koko alueen useimmat viholliset ovat voittamattomia, minkä lisäksi Garcian elinvoima hupenee hitaasti, mutta varmasti. Tämä antaa pelille usein hieman paniikinomaisen luonteen, mutta kuiville päästään ampumalla valopanos kohti ruohoa märehtiviä vuohipatsaita. Luonnollisesti. Pimeyden luoma uhka on tietyissä tilanteissa kuitenkin ystävä, sillä sen syleilyssä saatetaan nähdä demonien katseille tarkoitettuja kytkimiä tai tiettyjen vastustajien heikkoja kohtia. Näin perinteiset avainten etsimiset ja vipujen vääntelyt saavat hieman tuoreemman vivahteen, vaikkeivät pelin pulmat rajoitu pelkästään niihin.

Jos Shadows of the Damnedissa on ohjauksen ajoittaisen kankeuden ohella jotain muutakin pielessä, se on tasapaino ja rytmitys. Minipelejä ja vaihtelua on monenlaista, mutta kehittäjät eivät ole osanneet vetää rajaa juuri oikeaan kohtaan. Esimerkiksi pelin puolenvälin tienoilla nähtävä Big Boner -hassuttelu käy alkuhihittelyn jälkeen melko puuduttavaksi, kun pakollisia kierroksia on ainakin yksi liikaa niin pituuden kuin vaikeustasonkin suhteen. Muutamia muita ilmestyksiä pelaisi sen sijaan mieluusti enemmänkin kuin yhden pikaisen kerran, kun taas sivuttain skrollaavat lentelykentät ovat nappiosumia keventämään perustoiminnan tahtia.

Valoa kansalle. Kenttiin on ripoteltu useita eri valonlähteitä, kuten kuvassa näkyvä soihtutolppa, jotka auttavat Garciaa pimeydessä valetamista.

Siinä missä Shadows of the Damned jättää pelillisine puutteineenkin positiivisen maun suuhun, samaa ei voi sanoa sen ulkoasusta. Mikamin peleille ominainen hiottu ulkoasu loistaa poissaolollaan, sillä Shadows of the Damned pyörii ikään kuin puolitehoisella Unreal Engine 3 -pelimoottorilla. Japanilaiskehittäjien vähäinen kokemus moottorin parissa näkyy pitkään latautuvissa tekstuureissa sekä nykystandardeilla mitattuna lähinnä tyydyttävältä näyttävässä yleisilmeessä. Synkissä ympäristöissä on silti samankaltaista ahdistavuutta ja tunnelmaa kuin erinomaisessa Resident Evil 4:ssä, mutta kaikki on vain kaksi kertaa kajahtaneempaa.

Erityismaininta kuuluu myös Akira Yamaokan luomalle äänimaailmalle, jossa onnistutaan leikittelemään pelin leppoisalla ja vakavalla puolella onnistuneesti. Entinen Silent Hill -muusikko onnistuu hetkessä kääntämään kepeän tunnelman ahdistavaksi, joten pelaaja ei koskaan voi tuntea olevansa turvassa. Myös ylivedetyt roolihahmot ovat onnistuneesti ääninäyteltyjä. Pelin asenne tuskin olisi kohdillaan ilman Garcian roolissa tyylikkäästi myhäilevää alan todellista veteraania, Steve Blumia, tuota Nolan Northiakin ahkerampaa veijaria.

Shadows of the Damned jatkaa Sudalle tyypillistä linjaa. Se paikkaa muutamia pelillisiä puutteitaan puhtaasti tyylillään, minkä ansiosta ongelmat tekee mieli painaa villaisella. Mikamin tyylin ystäville se on hieman selkeämpi pettymys, sillä toiminta ei parhaimmillaankaan ole yhtä hiottua ja loppuun asti harkittua kuin esimerkiksi Vanquishissa, mitä vuorostaan paikataan monipuolisemmalla pelikokemuksella. Shadows of the Damned ei kenties lukeudu vuoden kärkinimiin, mutta se on ehdottomasti pelaamisen arvoinen ja perinteiseltä videopeliltä tuntuva peli.

Ville Arvekari... on aamukoomassa itsekin kuin manan majoilla.