Kaksi ja puoli vuotta on hurahtanut
Europa Universalis III:n julkaisusta. Sinä aikana on ehditty julkaista jo tukku päivityksiä ja kolme lisäosaakin, joista harhaanjohtavasti vain kaksi ensimmäistä on koottu
Complete-nimikkeen alle. Otsikon yhdistelmä on siis paras tapa saada tämä suurstrategian riemuvoitto kokonaan saalistetuksi.
Päällisin puolin paljonkaan ei ole muuttunut. Peli näyttää ja kuulostaa samalta kuin ennenkin. Koodia on kuitenkin optimoitu, ja peli etenee nyt ihan riittävällä nopeudella.
Jos viime pelikerrasta on aikaa, ei kannata huolestua, sillä monet mekanismit ovat entisellään ja peli on välittömästi tuttu. Jos taas tarttuu peliin ensimmäistä kertaa, voi oppimiskynnys olla tutoriaaleista huolimatta korkea. Pedantit pelaajat voivat toki lukea kaikki kolme lisäosien manuaalia saadakseen käsityksen kaikista uudistuksista, mutta sehän vain pilaisi yllätyksen, eikö niin?
Napoleonin hinku
 |
| Tässä ovat avaimet loppupelin maailmanpaloon. Jos näillä syillä ei saada aikaan valtavaa sotaa, niin jo on kumma. |
Ensimmäisessä lisäosassa
Napoleon's Ambition peliä laajennetaan odotetusti kattamaan vallankumouksen ja
Napoleonin nousu, vuoteen 1820 asti. Yksi odotetuimpia muutoksia on mahdollisuus valita, tulevatko hallitsijat, sotilasjohtajat ja neuvonantajat satunnaisesti vai todellisen historian mukaan.
Napoleonin aika vei päätökseen sen kehityksen, jossa uskonto sai väistyä sotien pääasiallisena (teko)syynä, ja tilalle tulivat sellaiset ihastuttavat ajatukset kuten nationalismi ja imperialismi. Kun renessanssihallitsijan piti tarkasti miettiä, kenen kimppuun sopi käydä, on imperialismi yleislupa piestä ketä vain parhaaksi katsoo.
Lisää sodan syitä löytää vallankumousaatteesta. Pelissä jokin Euroopan valtioista valikoituu vallankumouksen synnyinsijaksi, joka saa rutkat bonukset kansalaisten puolustaessa uutta vapautta. Toisaalta kaikki monarkiat katsovat velvollisuudekseen tukahduttaa moiset pelottavat aatteet.
Herran nimeen
 |
| Ensimmäinen johtava aate olisi valittavissa. Nyt voi valita kaiken kaikkiaan kaksitoista ideaa neljänkymmenen joukosta. |
Jos ensimmäinen lisäosa keskittyi melko tiukasti yhteen asiaan, on toinen lisäosa
In Nomine varsinainen viritysten runsaudensarvi. Aloitusaika viedään 53 vuotta aikaisemmaksi,
Henrik IV:n kruunajaisiin. Bysantti on vielä olemassa,
Timur Leng on maailman kovin kenraali ja suuri valtiomies voi muodostaa vaikka Skandinavian suurvallan Euroopan vapautta uhkaamaan.
In Nominen suurin uudistus on tuttu muita Paradoxin pelejä pelanneille. Monet staattiset tapahtumat on nyt korvattu valinnoilla, jotka voivat olla maakohtaisia tai yleisiä. Kun tietyt perusehdot täyttyvät, tarjolle tulee valintoja, kuten paavin korvaaminen kuninkaalla ylimmäisenä auktoriteettina tai Ranskalle palatsin siirto Versaillesiin. Valinnasta näkee tarkkaan, mitkä kaikki ehdot tulee täyttää ennen kuin toiminto on mahdollinen, ja mitkä sen vaikutukset ovat. Tämä korvaa hyvin satunnaisen ja epätarkan tapahtumamekaniikan, vaikka pilaakin jonkin verran immersiota. Plussaa pitää antaa myös siitä, että näin useammalle maalle tulevat mahdolliseksi sellaiset valinnat, jotka historiallisesti vain muutamat valtiot tekivät.
Valtion menestystä kuvaava prestige-arvo saa myös kasvojenkohotuksen. Arvovalta vaikuttaa nyt laajasti eri toimintoihin, kuten kauppiaiden kilpailumenestykseen tai muiden haluun hyväksyä diplomaattiset tarjoukset.
Pienempiin uudistuksiin kuuluvat tehtävät, joita suorittamalla voi saada lisää arvovaltaa, sekä kapinallisten luokitteleminen kapinan tarkoituksen mukaan. Käytännössä nationalistien piekseminen ei juuri eroa aateliskapinallisten ojentamisesta, mutta tuohan se lisäväriä.
Hyödyllinen uudistus on käännytystyön ja neuvonantajien järkeistäminen, mutta mielenkiintoista sen sijaan on joidenkin valtioiden määrittäminen onnekkaiksi. Nämä hannuhanhet saavat sitten bonuksia erilaisiin nopanheittoihin pelin aikana.
Valtaistuimen perillinen
 |
| Ranska on jälleen vallankumouksen kehto, mutta kiitos uuden ja avoimemman tehtävärakenteen, näin ei tarvitse aina olla. |
Alun perin tätä lisäosaa ei pitänyt olla, mutta kun tekijöiden ideasampo ei vaan ottanut ehtyäkseen, niin he päättivät tehdä vielä yhden osan kiellon päälle. Ja hyvä niin, sillä
Heir to the Throne paikkaa yhden suuren puutteen ja tuo lisää muutaman merkittävän mekaniikan.
EU:n kruunupäät eivät aikaisemmin kuuluneet mihinkään dynastiaan, mutta nyt tuo asia on vihdoin korjattu. Joka hallitsijalla on laillisuusarvo, joka kuvaa, kuinka oikeana hänen oikeuttaan hallita kansan parissa pidetään. Jos hallitsijalla on perillinen, on perimys yleensä selvä ja laillisuus turvattu, mutta jos näin ei satu olemaan, aukeaa ovi kaikenlaisille kruununtavoittelijoille, ja saattavatpa naapurivaltiotkin sekaantua asiaan.
Toinen merkittävä uudistus on Casus Bellien luokittelu. Ennen riitti, kun oli jokin sodan syy, nyt sodan tavoitteet on pyrittävä mitoittamaan syyn mukaan. Diplomaattisen selkkauksen vuoksi ei ihan sovi puolta valtakuntaa vaatia, vaan anteeksipyyntö ja pari kultarahaa saattavat olla sopivampi korvaus.
Hupaisaksi tilanne menee, kun sotaan ryhtyessä voi valita, minkä syyn mukaan aseita kalistellaan. Vähemmän hupaisaa on, kun sekavien liittolaisuusviritelmien vuoksi huomaa olevansa ihan toisessa sodassa kuin aluksi aikoikaan.
 |
| Sodan syynsä voi nyt valita. Ryhdynkö sotaan imperiumin kasvattamiseksi, vallankumouksen edistämiseksi vai ihan vain diplomaatin tölväisyn takia? |
Lisää sodan syytä saa intressipiireistä. Valtiot voivat itse määritellä, mitkä alueet kuuluvat heidän lähipiiriinsä, ja yrittää näin pitää muiden ahnaat sormet kaukana naapureista. Jos kaiken tämän jälkeenkään ei saa sotaa aikaan halutessaan, niin se on kyllä ihan omaa saamattomuutta.
Itse taistelut ovat pitkään olleet
EU:n heikointa aluetta. Nyt niihinkin on saatu tolkkua, kun yksiköt voivat moraalin murtuessa myös antautua, ja kun taistelu kestää nyt aina vähintään muutaman kierroksen, ei jatkuvasti pakoon pötkiviä vihollisosastoja tarvitse enää jahdata pitkin maita ja mantuja.
Pientä laittoa
 |
| Pelin alussa Eurooppa on varsinainen tilkkutäkki. Mitään tehtäviä ei ole vielä tarjolla, mutta nyt voisi jo suunnitella palatsin siirtoa Versaillesiin. |
Kaiken tämän lisäksi on kaikkea suurta ja pientä viilailtu antaumuksella. Tekoäly suunnittelee nyt asioita laaja-alaisemmin ja esimerkiksi jahtaa enemmän vihollisen armeijoita eikä provinsseja.
Sekä tietomäärä että tekemisen määrä on lisääntynyt ja käyttöliittymä pysyy vain vaivoin perässä. Aina välillä saa pohtia, mistä jonkin tiedonjyvän nyt löytääkään, ja varsinkin peliä aloittaessa tehtävä saattaa tuntua epätoivoiselta. Kohta on kuitenkin oma maa jonkinlaisessa mallissa ja ensimmäinen sota on joko julistettu tai muuten ovella. Jokin valtion osa-alue ei ehkä ole tullut hoidetuksi niin hyvin kuin pitäisi, mutta tämä on osa
EU:n vahvuutta. Tunnelma on kuin oikealla hallitsijalla, joka kyllä on aika kettu taistelukentällä, mutta ei tajua kansainvälisen kaupan hienouksista mitään.
Lisäosiensa myötä
EU III kasvaa entistä paremmaksi simulaatioksi viime vuosituhannen keskivaiheista. Historiansa tuntevat saavat siitä edelleen eniten irti, muille se voi toimia interaktiivisena historiankurssina. Lyhyeksi tai helpoksi peliä ei voi edelleenkään väittää, mutta se on suurstrategialle vain kunniaksi.
Panu "Ego" Alku... unelmoi vieläkin Englannin valloittamisesta muutenkin kuin
Hearts of Ironissa.
