Vapaasti tuhottavat ympäristöt ovat olleet pitkään pelinkehittäjille eräänlainen Pandoran lipas. Ideana se kuulostaa hyvältä, mutta sen toteuttaminen käytännössä on monella tapaa ongelmallista. Rajoittavia tekijöitä riittää niin kenttäsuunnittelussa kuin pelien rakenteissakin, unohtamatta laitteistojen teknisiä kykyjä.
Volitionin fps-rymistelysarja
Red Faction on yksi tunnetuimmista yrityksistä antaa pelaajille valta pistää ympäristöä maan tasalle, vieläpä viihdyttävin tuloksin. Onnistuneesta pelistä huolimatta itse tuhoamisessa oli luonnollisesti omat rajoituksensa. Uuden konsolisukupolven myötä Volition on ottanut kehiin entistä järeämmät aseet sarjan kolmannen osan,
Red Faction: Guerrillan, muodossa.
Guerrilla poikkeaa kahdesta ensimmäisestä pelistä monella tavalla. Kyse ei ole enää tiukasta fps-tykityksestä, vaan pelaajien kuvakulma Mars-planeetan vapaustaisteluun on päähahmo Alec Masonin selän takana. Punaisesta planeetasta on tehty tällä kertaa avoin pelimaailma, jota raunioitetaan lukuisten aseiden ja kulkuneuvojen avustuksella - ennennäkemättömällä mittakaavalla. Huolellisen tuhomallinnuksen ja useimmiten ajan tasalla pysyvän fysiikan ansiosta rakennusten rikkominen ei ole koskaan ennen ollut näin hauskaa.
Neljäs kivi auringosta
 |
| Toinen maailma. Tuho- ja fysiikkamallinnus on verottanut Red Faction: Guerrillan graafista ilmettä jonkin verran, mutta ajoittain maisemakattausta ihastellessa ja mainiota soundtrackia kuunnellessa tuntee todella olevansa toisella planeetalla. |
Red Faction: Guerrillassa Mars-planeetan ilmakehä on onnistuttu muuttamaan ihmisille elinkelpoiseen muotoon, mutta muutoin asiat ovat huonolla tolalla. Planeetan asukkaiden päästyä vapaan Marsin makuun alkuperäisten
Red Factionien jäljiltä, sorron lopettaneilla Earth Defence Forces -joukoilla nousi vallan myötä keltainen neste päähän. Pitääkseen voimasuhteet omissa käsissään, EDF:n väki on alistanut tavalliset työläiset valtaansa sortamalla, kuulustelemalla ja tappamalla ihmisiä kapinallisuuteen vedoten.
Pääsankari Alec Mason ajautuu Red Faction -vastarinnan riveihin pitkälti pakon sanelemana. Miehen velipoika osoittautuu punakapinalliseksi ja menettää henkensä EDF:n käsissä. Sukulaissiteensä takia Alec leimautuu kertaheitolla kapinalliseksi itsekin, eikä hänellä ole vastarinnan lisäksi muita tahoja, joiden puoleen kääntyä selviytyäkseen. Tästä alkaa pitkä ja kaoottinen taisto Marsin tulevaisuudesta, joskin melko yksitoikkoisesti esitettynä.
Seikkailun edetessä tarinaa kuljetetaan eteenpäin hyvin vaatimattomasti. Välianimaatioita on harvakseltaan, minkä lisäksi suurin osa juonesta ja sen käänteistä puidaan telekommunikaation välityksellä. Sangen lupaavilta vaikuttaneet sivuhahmot jäävät ensikosketuksen jälkeen täysin ilman ruutuaikaa, eikä pelaajille synny toiminnan aikana kuuluvien radiokeskustelujen kautta minkäänlaisia tunnesiteitä taistelutovereitaan kohtaan.
Sama pätee myös vastassa oleviin EDF-joukkoihin, jotka jäävät poliittisen täyskäännöksensä ohella täysin alikehitetyksi tarinaelementiksi. Lapsensaappaisiin jäävä tarina ei tietenkään haittaa itse toimintaa, mutta aihepiirinsä ja avoimen pelimaailmansa myötä potentiaalia olisi löytynyt parempaankin.
Halkeama perustuksissa
 |
| Minne matka? Pelialue koostuu useista sektoreista, joilla kullakin on kiitettävästi kokoa. Maisemiin on piilotettu muun muassa vihjeitä Ultor-aikakauden pommista, mutta väritön pelimaailma ei houkuttele tutkimaan aluetta, kuten monet muun lajityypin pelit tekevät. |
Pelissä planeetta on jaettu useampaan eri sektoriin, joista kukin on EDF:n tiukassa hallinnassa. Alueiden vapautus on pitkälti herra Masonin ja tämän uskollisen moukarin harteilla, toisin sanoen luvassa on kasapäin erilaisia vapaasti valittavia tehtäviä. Tarjolla on niin kapinallisten pelastamista, vihollishyökkäysten torjuntaa, autoilla kaahailemista sekä tietenkin rakennusten tuhoamista. Jälkimmäistä voidaan harrastaa varsinaisten tehtävien ulkopuolellakin, sillä EDF:n omistamat rakennukset ovat merkitty selkeästi karttaan.
Mitä enemmän tehtäviä pelaaja kullakin sektorilla tekee, sitä pienemmäksi EDF:n ote alueesta hupenee. Täysin mielipuoliseksi ei kannata heittäytyä, sillä teknisesti sivulliset uhrit ja kapinallisten kuolemat laskevat omien joukkojen mielialaa. Tämä taas vaikuttaa suoraan heidän avunantoonsa sekä alueille ripoteltujen aselaatikoiden sisältömäärään. Erityisen suureen tasapainoiluun ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä, sillä tehtävien onnistumisella on sen verran merkittävä vaikutus voimasuhteisiin.
Pelin rakenne on siinä mielessä sangen mielenkiintoinen, että pelaajat voivat keskittyä pitkälti sen kaltaisiin tehtäviin, jotka heitä itseään kiinnostavat. Varsinaiset päätehtävät on toki suoritettava pelin läpäisyn kannalta, mutta EDF:n otteen murentaminen on asia erikseen. Valinnanvapaus on virkistävää. Se antaa mahdollisuuden välttää suurimman osan pelastus-, räiskintä- ja ajotehtävistä, jotka käyvät muutaman pelikerran jälkeen puuduttaviksi ja itseään toistaviksi.
Tehtävätarjonnan yksipuolisuus kieltämättä kummastuttaa, sillä lääniä virtuaalisella Mars-planeetalla olisi vaikka muille jakaa. Yksipuolisuus vaivaa myös itse pelimaailmaa, jossa sektoreiden suurin graafinen ero on kivisten vuorien ja hiekan värisävy. Välimatkat ovat lajityypille ominaiseen tapaan pitkiä, eikä maailma juurikaan houkuttele tutkimaan itseään samalla tavalla kuin sisältörikkaammissa maailmoissa.
Lekalla naamaan
 |
| Tuhon kulkuneuvot. Asevalikoiman ohella myös erilaiset kulkuneuvot ovat omiaan moukaroimaan pelimaailman lukuisia rakenteita. EDF-joukoilta voi napata vaikkapa kokonaisia tankkeja parempaan talteen, mutta veikeimpiin kapistuksiin lukeutuvat erilaiset kaivoskoneet ja robotit, joilla pätkitään betonirakenteita kuin katanalla ruumiinosia. |
Rakennusten tuhoamiseen keskittyvät koitokset ovat pelin omia tukipilareita, jotka eivät vähästä kaadu. Vauhtiin päästyään purkuvimma ei tunnu laantuvan niin millään. Vaikka innostus yhdellä aseella purkamiseen hupenisikin, kehiin heitetään lekan lisäksi pommeja, raketinheittimiä, molekyylinhajottimia, tankkeja, kaivosrobotteja ja entistä tehokkaampia paukkuja, jotka saavat talot rapistumaan kuin korttitalon.
Guerrillan tuhojuhlassa on omat rajoitteensa, sillä matalaksi saadaan vain kaikki ihmisten käsistä lähtöisin olevat luomukset. Marsin kivenkova luonto ei mene palasiksi vaikka kuinka hakkaisi lekalla tai taputtelisi lapiolla hiekkakakkuja. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta samalla hieman tylsä. Koska Marsin rakennukset ovat sen verran pieniä ja tehtävät painottuvat enemmänkin ulkotiloihin, ei tuhomallinnusta hyödynnetä läheskään niin paljon etenemisreittien luomiseen kuin voisi odottaa.
Sen sijaan pelaajalle annetaan toimintapainotteisten tukikohtien purkamisen ohella puhtaita purkutehtäviä, joissa rakennus on saatava maan tasalle tietyn aikarajan ja räjähdemäärän puitteissa. Puuhastelusta muodostuu nopeasti erittäin näppäriä älypelejä, joissa pelaajan on tutkittava rakennusten heikkoja kohtia ja sijoitettava räjähteet huolella. Harmi, että moiset tehtävät ovat yksinpelissä harvemmassa, mutta sen ympärille on saatu kasaan mainio vuoropohjainen moninpelimoodi.
Punainen kuolema iskee
 |
| Pakene tai kuole! EDF-joukot eivät anna hevillä armoa. Vihollisia lappaa toiminnan keskipisteeseen lähes loputtomalla syötöllä, minkä takia paikalta pakeneminen on usein hyvin tarpeellista. Kuoleman koittaessa tuhotut alueet sentään pysyvät tuhottuina. |
Oman lusikkansa soppaan tuovat itse taistelut, jotka ovat jo perusvaikeustasolla hyvin armottomia. EDF lähettää Masonin perään apujoukkoja lähestulkoon niin kauan, kunnes tämä siirtyy lähimpään kapinallistukikohtaan tai poistuu sektorilta toiselle. Mitä korkeammalla kapinallisten mieliala on, sitä herkemmin he ryhtyvät auttamaan, mutta apuvoimatkaan eivät pärjää kovin pitkään karaistuneille ja hyvin varustetuille EDF-joukoille, jotka toimivat niin jalan, autoissa, tankeissa kuin ilmassa. Mukana on suojautumismekanismi, joka ei kuitenkaan ole hajoavien ympäristöjen takia käyttämisen arvoinen. Vaikeustason pudottaminen voi olla ihan paikallaan, mikäli halajaa vauhdikasta vihollisten ja rakennusten mätkimistä.
Moninpelimuotoja mahtuu mukaan jokunen kappale yksittäisestä ja tiimipohjaisesta Deathmatchista hieman erikoisempiin ilmestyksiin. Yksinpelistä poiketen mukana on yhden rakettirepun sijaan kasa erilaisia ilmestyksiä, joista kukin mahdollistaa muun seinien läpi rynnistämisen tai kattojen läpi lentämisen. Räiskintään painottuvat moninpelimuodot viihdyttävät oman aikansa, vaikka ne eivät olekaan järeiden aseidensa ja repputaitojensa takia järin tasapainotettuja.
Red Faction: Guerrilla on monella tapaa hyvin ristiriitainen pelikokemus. Sen suurin kompastuskivi on yksitoikkoisuus niin karsitun oloisen pelimaailman, olemattoman tarinan kuin toimintapainotteisten tehtävienkin suhteen. Ne jaksavat kiinnostaa juuri sen verran, että päästään tuhoamaan paikkoja. Erittäin viihdyttävää tuhomallinnusta hyödynnetään näyttävästi useissa tehtävissä, vaikka perässä juoksisikin lauma verenhimoisia kansansortajia. "Kaikki paskaksi, mikä ei ole omaa" -periaatteen ihastusta ja viehätystä ei voi, eikä pidä, väheksyä.
Ville Arvekari... jäi kaipaamaan
Schwarzeneggeriä ja kolmirintaisia marsilaisia.
