Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: SCE / Sucker Punch Productions
Kotisivut: http://www.infamousthegame.com/
Laitteistovaatimukset: PS3
Testattu: PS3
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Ei

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Kuriirin duuni ei ole helppoa. Pitää koko ajan juoksennella paikasta toiseen, asiakkaat ovat juntteja, liksa ei ole kovin kummoista ja pakaasitkin painavat julmetusti. Ja se nyt on ainakin varmaa, että joku terroristinplanttu päättää lähettää kummallisen sähköpommin kuriirin kyydillä, ja kun se räjähtää, koko kotikaupunki ajautuu kaaoksen valtaan ja eristetään karanteenisyistä ulkomaailmasta, ja kuriiri itse saa sähköisiä supervoimia.

Kuten tiedämme, tällaista sattuu joka päivä joka puolella maailmaa, mutta tällä kertaa se tapahtui Empire Cityssä, jossa asustaa ja työskentelee inFamousin päähenkilö Cole. Toivuttuaan vammoistaan Cole huomaa, että elämä Empire Cityssä on ihan mullin mallin: raa'at narkkarit, jengiläiset ja muut piru ties mistä viemäreistä ryömineet hylkiöt hallitsevat katuja ja siviilien elämä on parhaimmillaankin ihan hanurista. Onneksi tuliterillä supervoimilla varustettu Cole voi aloittaa siivoushommat.

Ei niinkään komea kuin karu. Cole on rujo sankari, joka ei niinkään puhu kuin kähisee ja töksäyttelee.

Empire City koostuu kolmesta saaresta, joilla pelaaja voi liikkua suhteellisen vapaasti - kunhan reitti seuraavalle saarelle on ensin avattu tarinatehtävien myötä, tietenkin. Edellä mainittuja pahiksia on kuitenkin tarjolla katujen ja kattojen täydeltä, ja etenkin alussa vihollisten runsaudenpula hiukan häkellyttää: suunnilleen joka katolla tuntuu olevan mies ja ase, jotka ampuvat Colea päähän raivostuttavan tarkasti.

Sivutehtäviä suorittamalla kulmakunnat alkavat kuitenkin vähän kerrallaan siistiytyä ja pelaaja saa hiukan hengähtää. Välillä juoksennellaan viemäreissä kytkemässä generaattoreita päälle, jotta rysäyksessä pimeäksi mennyt kaupunki saa taas virtaa. Se sopii myös Colelle, sillä vaikka supervoimat ovatkin melko tehokkaita, Cole voi varastoida itseensä sähköä rajalliset määrät. Henkilökohtaisten akkujen ehtyessä sähköä täytyy imeä lisää ympäristön lyhtypylväistä ja muista kohteista, mutta sehän ei tietenkään onnistu, jos alueen pääkytkin on väärässä asennossa.

Taisteluja on paljon, jopa liian paljon: usein on mahdotonta juosta edes korttelin pituutta ilman, että uusi joukko vihollisia ampaisee kujalta kimppuun. Yksittäiset taistelut ovat parhaimmillaan hyvin hauskoja, mutta kun niitä on takana 20, pelaajamotivaatio alkaa olla kortilla, eikä se, että tehtävät toistavat pahasti itseään auta asiaa. Aivan liian monessa tehtävässä pitää vain tappaa tietyt viholliset, jolloin tehtävän ero satunnaiseen katutappeluun ei ole huomattava.

Meno ei myöskään ole liian helppoa: supervoimistaan huolimatta Cole ei millään muotoa ole haavoittumaton, ja sarjatulen salat hallitsevat viholliset pistävät helposti miehen kanveesiin. Taistelujen tuottamilla kokemuspisteillä voi kuitenkin parannella sekä Colen superkykyjä että kestävyyttä, ja niiden avulla taistelu helpottuu. Toinen tapa välttää jatkuvaa nujuutusta on liikkua oikeilla alueilla, ja käytännössä se tarkoittaa katoille kiipeilyä. Onneksi Cole osaa sen puuhan erinomaisesti.

Elektrisiteettiä, hyvät herrat! Kun Cole panee tuulemaan, irtaimisto on vaarassa.

Cole on varsin ketterä kaveri, joka osaa kiipeillä ja roikkua melkein missä tahansa. Useimmat seinät eivät ole mikään este, vaan enemmänkin hidaste, ja parhaimmillaan peli onkin juuri katoilla ja seinillä liikuttaessa. Mikään Hämähäkkimies Cole ei kuitenkaan ole, eikä edes Assassin's Creedin Altair, vaan liikkuminen on hidastempoisempaa ja realistisemman näköistä.

Cole kestää suuria pudotuksia, joten putoaminen ei sinänsä yleensä ole vaarallista. Muutenkaan virheaskeleista ei juuri tarvitse huolehtia, sillä Cole imeytyy automaattisesti kohti sellaisia maastoelementtejä, joista hän saa otteen. Niinpä liikkuminen paikasta toiseen on helppoa ja hauskaa. Välillä tämä liimaantuminen käy jopa hermoille, sillä usein alas pudottautuminen johtaakin siihen, että Cole roikkuu sitkeästi kiinni jossain ikkunanpielessä.

Cole ei silti oikeastaan ole mikään kattojen yllä tanssiva puolijumala. Siinä missä Prince of Persian, Spider-Manin tai Assassin's Creedin pelaamisessa pelkkä kaupungilla liikkuminen oli niin hauskaa, pelaaja saattoi helposti käyttää tuntikaupalla aikaa vain liikkeestä nautiskeluun, sillä inFamousin kiipeilymalli on paljon verkkaisempi. Cole on kyllä pääsääntöisesti animoitu hyvin, mutta hän ei koskaan tunnu kulkevan ympäristön ja esteiden yli vaivatta. Tässä pelissä kiipeily on enemmän työkalu, kuin ilo itsessään.

Hyvis vai pahis? Pelaaja voi päättää, miten hänen Colensa moraalinen puntari heilahtaa.

Pelin moraalisista valinnoista on puhuttu paljon, ja periaatteessa pelaaja voi päättää, onko pyyteetön sankari vai kamala superrikollinen. Peli kertoo aina erikseen, kun tarjolla on jonkinlainen moraalinen valinta - "karmahetki" - ja kertoo selkeästi, miten tulee toimia, jos haluaa karmamittarin heilahtavan tiettyyn suuntaan. Tässä yhteydessä Cole myös pohtii ääneen tilannetta.

Tyypillisesti hyvät teot pitävät sisällään siviilien suojelemista ja auttamista, mikä usein vaarantaa Colen oman terveyden. Pahistelu taas on itsekästä ja häikäilemätöntä muiden etujen uhraamista, oman tai omien kavereiden hyväksi. Pelaaja voi pelin aikana heilahdella vapaasti puolelta toiselle. kuten haluaa, ja tarjolla oleva voimavalikoima riippuu siitä, missä karmamittarin viisari on.

Valitettavasti järjestelmä on aika pöhkö - tai ehkä oikeammin voisi sanoa, että järjestelmä itsessään on ihan mukiinmenevä, mutta sen sisältö on lähes poikkeuksetta joko typerää tai täysin tyhjänpäiväistä. "Hmm, voisin joko pelastaa tuon tyypin, tai sitten voin antaa sen kuolla ja kerätä sen jälkeensä jättämät aarteet!" Se ajaa asiansa, muttei ole millään muotoa kiehtovaa tai haastavaa.

Ei ole mitään vaaraa siitä, että pelaaja joutuisi pohtimaan mitään päätöksiä, eikä niillä myöskään ole mitään merkittäviä seurauksia. Kaiken vesittää vielä Colen kertojaääni, joka valitettavan usein vääntää koko tilanteen moraalimerkityksen niin paksusta rautalangasta, että idioottikin sen ymmärtää. Ikään kuin tällaiset suoraan sanoen melko lapselliset "pelasta mummo tai tuuppaa se vielä syvemmälle hissikuiluun" -tyyppiset valinnat olisivat niin monitasoisia, että ne vaativat apupyöriä.

InFamous ei tietenkään millään muotoa ole ensimmäinen tai ainoa peli, joka sortuu tähän. Moraalijärjestelmän taulapäisyys ei myöskään varsinaisesti tee pelistä huonoa, mutta mitään mullistavaa tai erityisen kiehtovaa siinä ei ole, eikä sillä oikein ole mitään muuta funktiotakaan kuin säädellä pelaajan voimavalikoimaa. Paremmin tehtynä se voisi olla sellainen tunnelmallinen tukipiste, jonka varaan koko pelin ilmapiiri rakentuu.

Kaupungilla riittää kuhinaa. Jalankulkijat reagoivat Coleen tekojen mukaisesti: sankaria kehutaan, inhokkia vihataan.

Ja juuri tällainen tukipiste inFamousista puuttuu. Toiminta on parhaimmillaan ihan hauskaa, mutta pelin tarina kulkee jossain sekavan ja merkityksettömän välimaastossa. Ensimmäisen vielä sietää, mutta jälkimmäistä ei: Colen ponnistelut kaupungilla ovat kaavamaisia ja mitäänsanomattomia. Tyylikkäästi piirretyistä kuvista koostuvat välianimaatiot ovat sentään hyvän näköisiä, mutta valitettavasti itse pelimaailma ja sen hahmot tuntuvat persoonattomilta.

Pahinta on kuitenkin se, etteivät pelin supervoimat säväytä. Sähköllä räiskiminen on aluksi kivaa, mutta pysäyttäviä "ei jumalauta, kattokaa mitä kaikkea kreisiä mä teen!" -hetkiä ei juuri nähdä. Jotkut kyvyistä ovat kerran toisensa jälkeen hauskoja: etenkin vauhdikas voimalinjoja ja junanraiteita pitkin liukuminen jaksaa riemastuttaa.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa valtaosasta superkykyjä: esimerkiksi hetken ajan sähköpurskeena räjähtävän valopallon heittäminen vihollislauman keskelle tuntuu erityisen hyvältä. Kun sen on tehnyt puolen tusinaa kertaa. sitä kuitenkin tajuaa, että sehän on lopulta vain ihan tavallinen käsikranaatti, joita pelit ovat pullollaan. Sama pätee Colen sormista lennähtävään perussähköpurskeeseen: miten se eroaa pistoolista, jos unohdetaan hauska valoefekti? Supervoimat tarjoaisivat mahdollisuuden melkoisen mielikuvitukselliseen tykitykseen, mutta nyt aivan liian moni superkyky on vain tuttua huttua sähkösalamoilla varustettuna.

Nenästähän se senkka lähtee. Tappeluita on tarjolla jatkuvasti ja paljon, joten toiminnan puutteesta peliä ei voi syyttää.

En halua antaa sellaista kuvaa, että inFamous olisi jotenkin massiivisen huono peli, tai että se olisi edes varsinaisesti suuri pettymys. En kuitenkaan oikein ymmärrä, miksi moni tuntuu vannovan tämän pelin nimeen: jos tätä lähestyy yhtenä vain PlayStation 3:lle julkaistuista peleistä, ei ole kovin selvää, miksi tästä pitäisi olla jotenkin erityisesti innoissaan. Tämäkö on muka yksi niistä peleistä, joiden perusteella peruskuluttaja päättää ostaa sen kalliimman konsolin kaupassa pähkäillessään?

Ehkä sitten niin, mutta minusta tarjolla on vähän tunkkainen peruspeli, jonka vetävimpiä pointteja - supervoimia, moraalijärjestelmää, avointa maailmaa - ei ole toteutettu erityisen vetävästi, ja jonka muut elementit eivät ihmeemmin kohauta. Pelaahan tätä mieluummin kuin turpaansa ottaa, mutta innostumisesta ei juuri ole pelkoa.

Mikko Rautalahti... tutustui sähkön ihmeelliseen maailmaan jo 8-vuotiaana, jolloin hänelle selvisi, että itse asiassa 220 volttia sattuu ihan saatanasti.