Kokeilunhalu on aina kehumisen arvoinen asia. Mielestäni kesällä julkaistu ruotsalaisen Digital Illusionsin
Battlefield: Bad Companyn ei ollut kummoinen suoritus yksinpelin osalta, mutta studion peleissä on aina ollut oma fiiliksensä.
DICE on kuitenkin osoittanut
Battlefieldillä osaavansa luoda menestyviä pelisarjoja. Tosin on syytä muistaa, että
Battlefield oli pitkälti ruotsalaisen Refractionsin käsialaa, joka yhdistyi takavuosina DICEn kanssa. Useampi sata henkilöä työllistävä studio on vuosien ajan keskittynyt vain
Battlefieldeihin, joten on ilahduttavaa, että studio on saanut luoda jotakin täysin uutta, joka on
Mirror's Edge.
Kuin Paris Hilton - kaunista, mutta tyhjää
 |
| Tarinapelitilan ohella tarjolla on Time Trial -haasteita, joissa peli on parhaimmillaan. Pelaajan täytyy navigoida itsensä kentän alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. |
Kyseessä on silmiinpistävän erilaisen näköinen peli.
Mirror's Edgen pitkälti kirkas, valkoinen ja pääväreihin luottava kuvasuunnittelu on täysi kontrasti valtaosalle nykypäivän toimintapeleistä, jotka ovat useimmiten tummanpuhuvia.
Mirror's Edge sijoittuu tuntemattomaan kaupunkiin lähitulevaisuuteen. Emme opi paljoakaan tästä kaupungista, mutta sen verran sentään kerrotaan, että vallassa olevat tahot kontrolloivat kovalla kädellä kaikkea rauhan ja hyvän elämän nimissä. Kaikenlaista kommunikaatiota valvotaan, joten ihmiset, jotka haluavat saada viestinsä perille ilman sensuuria ja uteliaita silmiä, käyttävät viestien kuljettamiseen niin sanottuja runnereita (juoksijoita). Yksi tällainen virkavaltaa välttelevä runner on nuori aasialaistyttö Faith, joka liikuskelee muiden runnereitten tapaan enimmäkseen rakennusten katoilla kuin parkour-artisti konsanaan.
Mirror's Edge ei luota aseisiin, vaan liikkeeseen, ja onneksi Faith on todella näppärä mimmi. Yleisesti ottaen pelit, jotka luottavat hahmon akrobaattisiin liikkeisiin, kuten
Prince of Persia ja
Tomb Raider, kuvataan hahmon olan takaa siksi, että pelaaja pystyy paremmin hahmottamaan ympäristönsä ja hahmonsa suhteen siihen.
Mirror's Edgessä toiminta kuvataan välianimaatioita lukuun ottamatta Faithin silmistä. Tämä on haastavaa monestakin syystä: pelaajan on vaikeampi hahmottaa ympäristöään ja etenkin hyppyjen pituuksia ensimmäisestä persoonasta, ja tietenkin sitä, mistä suunnasta häntä oikein ammutaan.
Mitkään näistä asioista eivät ole ongelmia
Mirror's Edgessä. Animaattorit ja koko kehitysryhmä ovat tehneet loistavaa työtä. Faithin kädet hapuilevat hienosti ruudulla, ja yhdistettynä tilanteen mukaan muuttuvaan hengityksen tahtiin ja ähkyihin, pelaaja tuntee olevansa Faith.
Kissa kuumalla katolla
 |
| Mirror's Edge ilmestyy pc:lle vuoden 2009 alussa. Peli käyttää hieman yllättäen Epicin Unreal Engine 3 pelimoottoria, eikä DICEn omaa teknologiaa. |
Pelisuunnittelu luottaa enemmän vauhtiin ja akrobatiaan kuin tulitaisteluihin. Faithilla ollaan enimmäkseen juoksussa, loikitaan esteiden yli tai liu'utaan niiden ali. Ohjaus on yksinkertaista. Yksi olkanappi hyppää ja ottaa kiinni, toisella taas liu'utaan ja kolmannella jyrätään ovien läpi tai lätkitään vihollisia.
Pelisuunnittelijoiden neronleimaus piilee värikoodatussa ympäristössä. Ympäristöt ovat etenkin ulkotiloissa lähes täysin valkoisia, mutta siellä täällä näkyy punaista ja sinistä. Värit kertovat kulkureitin, jota Faith voi käyttää.
Mirror's Edge haluaa ylläpitää vauhtia ja liikettä sekä yrittää luoda mieleenpainuvia takaa-ajoja. Sellainen on tietenkin elokuvissa helppoa, mutta peleissä vaikeata, koska pelaaja määrää, mitä päähahmo tekee. Tiedättehän, kuinka elokuvissa takaa-ajojen aikana päähahmo tuntuu aina liikkuvan oikeaan suuntaan tuntemattomassa paikassa ja hyppäävän piiloon juuri, kun luodit viuhuvat viereiseen seinään, ja hommaa näyttää hyvältä?
Sitä on pelissä vaikea tehdä. Se, että pelaaja pällistelisi ympärilleen ja miettisi, mistä oikein pitäisi kulkea, ei ole se, mitä
Mirror's Edge haluaa. Kyse on vauhdista ja akrobatiasta. Värikoodaus tekee hetkessä selväksi, kuinka pelaajan pitää navigoida ympäristön halki ja mitä reittiä hän voi käyttää. Näin voi enemmin keskittyä liikesarjojen suorittamiseen eikä ihmettelemiseen sen suhteen, mihin pitäisi mennä.
Peli rakentuu suoritussarjoille, joissa Faithilla juostaan esimerkiksi katolla, liu'utaan esteen ali, juostaan punaiselle lankulle ja loikataan talon katolta toiselle. Tämän jälkeen silmissä siintää punertava ovi josta jyrätään läpi, juostaan rappuset alas ja pitkin käytävää toisen oven läpi, ja pako jatkuu.
 |
| Faith on ketterä tyttö ja osaa taltuttaa vihollisia erilaisilla judoliikkeillä. |
Perässä on usein liipaisinherkkää virkavaltaa, jonka tarkkuus aseiden kanssa on onneksi
Tähtien sodan iskusotilaiden luokkaa. Faith voi anastaa aseen virkavallan edustajalta tarkalla vastahyökkäyksellä, mutta aseiden käyttöä ei suosita. Ampua voi vain pari kertaa, kunnes ammukset loppuvat, eikä ammuskelussa ole paljoakaan tarkkuutta. Siksi onkin pettymys, että pelin loppupuolella on lähes pakko tarttua aseisiin, jotta joistakin osuuksista kykenisi selviämään.
Pakokohtauksien lisäksi on myös suvantohetkiä, jolloin haasteena on ennemmin selvittää, kuinka ihmeessä päästään haluttuun kohteeseen. Tällöin ei välttämättä ole erityisen selvää värikoodausta sen suhteen, mitä reittiä pitäisi kulkea.
Tommi Evilän tulevaisuus?
 |
| Kattojen ohella Faithilla liikutaan katutasollakin, metrotunneleissa, viemäreissä ja ostarilla, mutta kaikkialla on kovin tyhjää. |
Mirror's Edge on parhaimmillaan kuin kekseliään
Portalin urheiluversio. Tämä on tasoloikkaa ja pulmanratkontaa. Kuinka selviän pisteestä A pisteeseen B? Värikoodaus tosin auttaa, mutta se antaa lähinnä vinkin suunnasta - suoritus pitää kuitenkin hoitaa itse. Se ei aina ole niin helppoa, sillä välillä vaadittavan liikesarjan suorittaminen - esimerkiksi seinää ylös juoksu, 180 asteen käännähdys, loikkaus, tarraus kiinni kaiteesta ja itsensä ylös hilaaminen, eivät ole maailman helpoin juttu. Kun peli onnistuu luomaan hyvän takaa-ajofiiliksen ja pelaaja onnistuu suorittamaan sarjan liikkeitä Faithilla, niin pelaaminen tuntuu mahtavalta.
Omaperäinen ulkoasu jaksaa viehättää aluksi, mutta pidemmän päälle vaihtelua ei ole tarpeeksi. Sama pätee toimintaakin, joka olisi hyötynyt paremmasta tarinasta. Välianimaatiot on toteutettu sarjakuvien henkisillä animaatioilla, mutta ne eivät oikein sovin pelin yleisilmeeseen. Juoni jää myös täysin ontoksi, ja mikä ärsyttävinä, emme opi pelin universumista yhtikäs mitään. Faithin kaupunki jää hengettömäksi ja tyhjäksi suoritusalueeksi. Toki on tärkeää, että pelin perusmekaniikat ovat hiottuja, mutta itse olisin kovasti halunnut saada edes hieman lisää irti pelin universumista ja kiinnostua siten enemmän Faithin kohtalosta.
Kunnianhimoinen
Mirror's Edge ei lopulta tiedä, onko se suoraviivainen arcade-peli vai tosipelaajien peli. Se liikkuu hankalassa välimaastossa. Se on monella tapaa kokemisen arvoinen peli ja ansaitsee pisteitä siitä, että se yrittää jotain uutta. Mutta kuten niin yleistä uusille peleille ja peli-ideoille, lopputulos olisi vaatinut hieman enemmän syvyyttä ja monipuolisuutta.
Jussi Malinen... potee korkeanpaikankammoa.
