Muutama viikko sitten julkaistiin viimein kauan odotettu Metal Gear Solid 2. Pian sen jälkeen Xboxia kuumeisesti odottaneet palkittiin, kun kone saapui Eurooppaan. Seuraavaksi odotetaan ainakin GTA3:n PC-versiota ja Nintendo GameCubea, jolle päästään sitten odottamaan Mario Sunshinea ja Star Fox Adventuresia. Kovat Pleikkarimiehetkään eivät masennu - he odottavat jo innokkaasti PS3:a.

Fanisivut ja peliuutiset pullistelevat kuvia ja spekulaatiota tulevista koneista ja peleistä. Tavaraa on putkessa koko ajan enemmän, ja kysymys "mitä peliä odotat" alkaa olla yleisempi kuin "mitä peliä pelaat nyt". Hyvää kannattaa odottaa, sanoo sananlasku. Mutta onko itse asiassa käymässä niin, että odottamisesta tulee itsetarkoitus?



Odotettu on aina. Pienenä poikana minäkin luin NNirvin Peliuutiset-palstaa ja kuolasin kieli pitkällä kuvia ja ennakkotietoja uusista pelimaailman ihmeellisyyksistä. Omista suurista odotuksen kohteistani muistan Amigan Eliten sekä FOFT:in, Federation Of Free Tradersin josta piti tulla kaikkien elitekloonien kuningas. Pressitiedotteet ja ennakkojutut lupailivat uskomattomia ominaisuuksia, alkaen monipuolisesta kaupankäynnistä ja ulottuen aina aluksen tietokoneen ohjelmointiin. Molemmat pelit ilmestyivätkin lopulta; Eliten ostin ja se oli sama vanha loistava peli parannetulla grafiikalla, FOFT:ia taas en koskaan edes nähnyt. Arvostelujen perusteella kyse oli jälleen kerran katajaan kapsahtaneesta suuruudenhullusta yrityksestä.

Olenpa kerran tehnyt senkin virheen, että ostin pelin pelkästään ennakkojutun perusteella. Näin aikanaan MikroBitissä kuvan Amiga 1200:lle ilmestyvästä kilpa-ajopelistä nimeltä Burnin' Rubber. Kuva puffiteksteineen vaikutti niin hyvältä, että onnistuin synnyttämään itselleni pakkomielteen saada tuo peli. Silloin Suomessa vielä toimi (sittemmin edesmennyt) firma joka erikoistui mainostamaan pelejä listoillaan kuukausia, jopa vuosia ennen julkaisua, joten ei kun luuri käteen ja soitto sinne.

Ei ollut näin jälkikäteen ajatellen valtava yllätys, että Burnin' Rubber oli hirveää kuraa. Kuiva autopeli, jossa hyvältä kuulostava idea oli hukattu täysin eikä toteutuksestakaan kannattanut lauluja kirjoittaa. Pelasin sen ehkä kahdesti läpi, sitten levyt hukkuivat jonnekin missä ne ovat tänäkin päivänä. Näkemäni hieno kuvakin oli staattista grafiikkaa jostakin väliosiosta, ei tietenkään itse pelistä.

Kun oikein pinnistelisin muistiani, voisi mieleen tulla jokunen muukin hirveästi odottamani peli. Mutta paljon enemmän tulee mieleen hyviä pelejä, joita vain pelattiin. Yleensä näin pelin jollakin kaverilla ja kävin sitten ostamassa sen kaupasta, vein kotiin ja pelasin - autuaan tietämättömänä siitä, että kahden kuukauden päästä olisi jenkkijulkaisussa jokin Tosi Paljon Kovempi Juttu (tm) jota ilman muuta kannattaisi odottaa sen sijaan että ostaa nyt tämän.



Nopea tiedonvälitys ja netti ovat tietenkin muuttaneet kaiken sitten nuoruuspäivieni. Nyt jokainen voi lukea uusimmat peliuutiset mistä päin maapalloa tahansa, ja keskustelufoorumit käyvät vilkkaina. Myös firmat ovat oivaltaneet tipoittain annostellun informaation voiman. Päästetään vain joku sopivan höyrypäinen visionääri löpisemään ajatuksiaan mikrofonin eteen, ja kas, alle tunnissa kaiken maailman pelisivuilla on "varmaa tietoa" seuraavan koneen tai pelin ominaisuuksista. Höystetään parilla käännösvirheellä ja soppa on valmis.

Onnistuneimmin tätä tekniikkaa on ehdottomasti käyttänyt Sony. Vaikka riskeeraankin valtavan hatemail-ryöpyn käydessäni taas PS2:n julkaisun kimppuun, en voi millään vastustaa kiusausta. Olihan kyseessä pelimaailman siihen asti tehokkain nopeasti leviävän disinformaation ja puhtaan spekulaation valjastaminen kilpailun hävittämiseksi jo ennen koneen saapumista.

PS2 ei ensin ollut edes PlayStation 2, vaan "Next Generation PlayStation". Lopullista nimeä, joka oli jo alusta asti ilmeinen asioista mitään ymmärtävälle, piimätettiin mahdollisimman pitkään. Koneen ulkomuoto pidettiin salassa aivan viime metreille asti - vielä syksyllä 1999 pelilehdet olivat täynnä kaiken maailman mallikuvia, joko puhdasta 3Dstudio-kamaa tai vanhoista pelikoneista muokattuja. Peleistä näytettiin muutaman sekunnin suttuista videokuvaa, jotakin Gran Turismon replay-moodia tai Ridge Racerin kävelevää tyttöä. Messuilla koneen prototyyppi oli esillä ison pyramidin sisällä. Ja aina muistettiin mainita, että uusi keskusyksikkö on niin tehokas että pelihahmoilla on ensimmäistä kertaa tunteet.

Yleisöön salailu meni kuin häkä. PS2:sta muodostui kultti - pelilehti, joka ei painanut jotakin noista tökeröistä mallikuvista kanteensa oli pahasti ajastaan jäljessä. Samat videopätkät ja ruutukuvat pyörivät uudestaan ja uudestaan. Laitteen tehosta esitettiin mitä villeimpiä arvioita, eikä Sony tehnyt elettäkään niiden torjumiseksi. Tästä oli tulossa kaikkien aikojen odotus. Ainoa saman kaliiberin kilpailija, Segan jo ennestään vähälle huomiolle jäänyt ja pienellä rahalla markkinoitu Dreamcast kuihtui hiljaa pois - ainakin Japani ja Eurooppa odottivat vain ja ainoastaan PS2:ta. Kuvitteellista vastustajaa vastaan olisi ollut paha taistella joka tapauksessa. Ridge Racer 5, Gran Turismo 3, Metal Gear Solid 2, Final Fantasy X. Kovien pelisarjojen kovat jatko-osat, eihän näillä voi erehtyä.

Odotuksen kliimaksi koettiin, kun ihmismassat koneen julkaisupäivänä jonottivat ollakseen ensimmäisenä mukana uudessa tietokoneviihteen aikakaudessa. 3000 mk oli ennen ollut hinta, jonka vain kovan luokan friikit ovat valmiit maksamaan koneuutuudesta, mutta nyt se oli pieni kynnysraha tähän aivan erityiseen sisäpiiriin. Koneet revittiin käsistä, pienillä paikkakunnilla nähtiin ehkä pari-kolme laitetta ennen joulua.

Tuo marraskuun päivä oli varmasti tunteikas monelle koneen ostaneelle. Sen sijaan PS2:n luvatut tunteet olivat hyvin piilossa. Ridge Racer 5:kin oli täydellistä potaskaa. No eipä hätää, odottamaan vaan! Saapuihan Gran Turismo 3, alustavasti jo julkaisuun luvattu huippupeli, vaivaisen 7 kk:n kuluttua koneen julkaisusta. MGS2:kin saatiin jo 1,5 vuoden päästä. Vaikka ei hätää, tulihan siitä jo huonolle levylle poltettu, omassa koneessani tautisen epävarmasti toimiva demo jo vajaa vuosi ennen julkaisua - ja saadakseen tuon demon piti ostaa täysin yhdentekevä Zone of the Enders...



Kilpailijatkin tajusivat jossakin vaiheessa tilanteen. Nintendon "Dolphin" ilmaantui kuvioihin pian PS2:n jälkeen, ja sitä näytettiin messuilla suljetussa huoneessa yhteistyökumppaneille. Tämä innoitti lehdet, jotka eivät siis olleet nähneet vilaustakaan koneesta tai peleistä, kirjoittamaan aiheesta. Ja nyt laaja Nintendolle jo syntymässä kastettu joukko sai omaa odotettavaa. Useampi taho ilmoitti minulle syksyllä 1999, että heidän seuraava koneensa on Nintendo Dolphin, joka ilmestyy "Japanissa jo jouluksi". Huvittuneena totesin heille tuolloin, ettei se ole mitenkään mahdollista - ja jos olisin tiennyt, miten vaiheessa GameCube itse asiassa tuolloin oli, olisin nauranut mutkalla. Tapahtuihan itse julkaisu vasta vaivaiset kaksi vuotta myöhemmin, johon mennessä kehitystiimit - joille varmasti oli annettu devkitit heti kun ne vain saatiin edes alpha-asteelle - olivat saaneet aikaiseksi massiiviset kolme peliä. Eurojulkaisua puolestaan odotetaan edelleen, mikä näkyy valtavana ennakkohypen määränä ympäri fanisivuja, keskustelufoorumeita ja lehdistöäkin.

GC on muutenkin siitä kiintoisa, että vaikka se maailmalla onkin jo julkaistu, potentiaalisista GC-eksklusiivisista hittipeleistä on odotuskategoriassa vähintään yhtä moni kuin PS2:lla julkaisun aikoihin. USA:ssa ulkona on vasta LucasArtsin loistava Rogue Leader, joka varmasti olikin täysin välttämätön julkaisun vauhdittaja, mutta lähes kaikkea muuta vielä odotellaan. Mario Sunshine, Kameo, Perfect Dark, Star Fox, Zelda, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Yhteistä kaikille on valtava ennakkospekulaatio, arvostelu ruutukuvien perusteella, tekijöiden haastattelut... Epäilenpä että kaikki täysin tarkasti suunniteltua ja harkittua. Ei enää niin väliksi kuinka paljon peli myöhästyy, hyvin ruokittu hype kyllä pitää mielenkiinnon yllä.



Tältä taustalta olikin mielenkiintoista tutkia taannoin Xboxin ensiesiintymistä. Oli nimittäin valtava yllätys, että koneen mukana sai oikeasti jotain pelattavaa. Kun on tottunut siihen, että julkaisun yhteydessä saa yleensä pelkkää roskaa, Microsoftin konsolidebyytti oli suorastaan aseistariisuva - Halo kun on oikeastikin niin hyvä kuin mitä siitä lupailtiin, samoin Project Gotham ja RalliSport Challenge.

Ja kuitenkaan Xbox ei onnistunut synnyttämään likimainkaan samanlaista hysteriaa kuin PS2. Tietenkin myös tällä kertaa fanipojat hehkuttivat konetta jo vuosia etukäteen, mutta suuri yleisö ei lähtenyt juoneen mukaan edes julkaisupäivänä. Ei vaikka maahantuojakin parhaansa yritti. Tämä puhuu yhä paremmin sen puolesta, että itse tuotteen laadulla on huomattavasti vähemmän merkitystä kuin mielikuvalla joka siitä luodaan. Oliko Xbox alusta asti liian selkeä teknisesti? Eikö tarpeeksi mystiikkaa? Oltiinko liian rehellisiä, kun speksejä jouduttiinkin laskemaan alkuperäisestä - miksei vain luotu vaikka kuvaa siitä, että koneen sisällä asuu pieni oma tajunta, joka vaatii näitä tiettyjä muutoksia voidakseen hyvin? Kansa ei halua informaatiota, kansa haluaa jotakin jolle kasata toiveita.



Miksi minua nyt siis tökkii niin valtavasti tämä odottaminen ja ennakkoarvailu? Koska päivittäin tapaan yhä enemmän ihmisiä, joiden "peliharrastus" on enemmänkin odotusharrastusta. Ja koska olen alkanut huomata samoja oireita itsessäni. Tässä eräänäkin päivänä tulin kotiin ja mietin hetken itsekseni "Ai, posti on tuonut arvostelukappaleen MGS2:ta, koskahan tulee se Xbox?". Vaikka kädessäni oli Metal Gear Solid 2, peli jota olin odottanut jo ties kuinka kauan, mieli kuitenkin teki jo sitä seuraavaa isoa juttua. Tajusin, että pohjimmiltaan odottaminen ei lopu koskaan - kun yksi odotus loppuu, toinen alkaa. Se mitä odotetaan alkaa olla sivuseikka, jotain kovempaa on aina tulossa. Tärkeintä ei ole se mitä tehdään, vaan se miten tuote lanseerataan. Kuka saakaan veden kielelle parhaiten, kenestä puhutaan foorumeilla eniten?

Minä aion kieltäytyä aktiivisesti tähän odotus-hypetys -kelkkaan hyppäämisestä. Yksikään pelikone ei ole ostamisen arvoinen ennen kuin sille on hyvä peli jota ei saa millekään muulle, eikä ainoatakaan peliä kannata ostaa pelkän ennakkomainonnan vuoksi. Firmat antavat meille sitä mitä me haluamme; jos haluamme vain odottaa, hypettää ja arvailla, sitä varmasti riittää. Mutta jos haluammekin katsoa ensin ja ostaa sitten, panemme pelitehtailijat paljon ahtaammalle - enää ei riitäkään pelkät ruutukuvat, me haluamme itse pelin!

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net